"Täällä olen, herra!" kuului ääni sateen läpi.
"Onko kaikki valmiina?"
"On, rakkaani. Hämärän tullessa me jo olimme täällä. Mutta kätkeytykää toki vallin suojaan, sillä muuten kastutte läpimäriksi. Voi tätä myrskyä! Varmaankin tulee rakeita."
Nigerin arvelu toteutuikin, sillä pian rupesi satamaan rakeita. Ensin ne olivat pienemmät, mutta vähitellen ne kävivät yhä suuremmiksi ja suuremmiksi. Ilma viileni paikalla.
He seisoivat vallin juurella, suojassa tuulelta ja raesateelta, ja juttelivat matalalla äänellä.
"Vaikkapa joku sattuisikin meidät näkemään," virkkoi Niger, "niin emme voisi herättää vähintäkään epäluuloa, sillä olemmehan täällä paossa myrskyä, niinkuin ihmiset ainakin. Mutta minä pelkään, että he siirtävät ruumiiden kuljettamisen huomiseen."
"Ei tätä raesadetta kauaa kestä," huomautti Petronius. "Meidän täytyy odottaa aamunkoittoon asti."
Odottaessaan alkoivat he kuunnella, eikö saattaisi eroittaa likeneviä askelia. Raesade todella lakkasi, mutta sen sijaan tuli vettä kaatamalla. Silloin tällöin toi tuulenpuuska haudoilta päin inhoittavaa kalmanhajua: ruumiit olivat kiireessä haudatut kovin huolimattomasti ja pinnalle.
Äkkiä huudahti Niger:
"Näenpä sumun seasta valoa … yksi, kaksi, kolme … soihdut!"