Vinitius itsekin oli kadottanut kaiken toivon hänen pelastamisestaan. Yksin Kristus saattoi hänet pelastaa. Nuorella tribunilla oli nyt vain yksi päämäärä: hän tahtoi päästä vankilaan näkemään Lygiaa.
Häntä oli pitkän aikaa vaivannut ajatus, että Nazarius oli päässyt mamertilaiseen vankilaan kantamaan ruumiita, ja hän päätti koettaa kulkea samaa tietä.
Hän antoi »löyhkäävien kuoppien» päämiehelle äärettömän rahasumman, ja tämä suostui vihdoin ottamaan hänet palvelijainsa joukkoon, jotka hän öisin lähetti noutamaan ruumiita. Ei ollut paljoakaan syytä pelätä, että hänet tunnettaisiin. Yö, orjan puku ja vankilan huono valaistus häntä suojelivat. Kenenkä päähän sitäpaitsi olisi saattanut pälkähtää, että patricio, konsulien poika ja pojanpoika olisi hautauspalvelijoiden joukossa, hengittämässä vankilan ja »löyhkäävien kuoppien» ilmaa ja tekemässä työtä, johon ihmiset vain pakosta tai äärimmäisen kurjuuden ajamina ryhtyivät.
Mutta ikävöitynä iltana vyöttäytyi Vinitius ilomielin, kietoi päänsä ympäri tärpättiin kastetun huivin ja läksi sykkivin sydämin toisten joukossa Esquilinukselle.
Pretorianien vartijat eivät estäneet häntä, sillä kaikki palvelijat päästettiin sisään »tesseran» nojalla, jonka sadanpäämies lampun valossa tarkasti. Hetkisen perästä avautuivat suuret rautaiset ovet, ja he astuivat vankilaan.
Vinitiuksen eteen avautui laaja, holvattu kellari, josta päästiin toisiin samanlaisiin kellareihin. Sumeat kynttilät valaisivat vankilaholveja, jotka olivat täynnä ihmisiä. Toiset makailivat pitkin seiniä, joko uneen vaipuneina tai kuolleina. Toiset kiertelivät suurten vesiastiain ympärillä, jotka seisoivat keskellä permantoa ja joista he joivat kuumesairaiden kiihkolla, toiset istuivat maassa, kyynärpäät polvia vasten, pää käsien varassa. Siellä täällä nukkui lapsi äitinsä sylissä. Yltympärillä kuului sairaiden läähättävä, sihisevä hengitys, itkua, rukouksen hyminää, hyräilyä ja vartijoiden kirouksia. Kellareissa vallitsi tungos ja ruumiin haju. Etempänä hämärässä vilisivät ihmiset mustina, epämääräisinä olentoina, likempänä saattoi tuikkivien lamppujen valossa eroittaa kalpeita, pelästyneitä, laihtuneita ja nälkäisiä kasvoja, joiden silmät olivat ikäänkuin sammuneet tai joitten poskilla kuume paloi. Heidän huulensa olivat sinettyneet, otsalta valui hikipisaroita ja hiukset olivat ikäänkuin liimatut ihoon. Nurkista kuului sairaiden valitus. Toiset pyysivät vettä, toiset rukoilivat että heidät jo kuljetettaisiin kuolemaan. Ja tämä vankila oli sentään parempi kuin vanha Tullianum. Vinitius oli vaipumaisillaan maahan, kun hän tämän kaiken näki. Hengitys loppui hänen rinnastaan. Ja kun hän ajatteli, että Lygia oli täällä, tässä kurjuudessa ja tuskassa, karmi hänen pintaansa, ja epätoivon huudahdus tukahtui rintaan. Amfiteatteri, villien petojen kynnet, risti, mikä hyvänsä oli parempi kuin nämä hirveät, maanalaiset kellarit, joissa ilma oli täynnä ruumiin löyhkää ja joissa joka nurkasta nousi tuskallisia rukouksia:
"Viekää meidät kuolemaan!"
Vinitius pusersi kätensä nyrkeiksi niin että kynnet painuivat lihaan. Hän tunsi heikkenevänsä ja olevansa pyörtymäisillään. Kaikki, mitä hän tähän asti oli kokenut, koko hänen rakkautensa ja kaikki hänen tuskansa vaihtuivat: hän toivoi vain kuolemaa.
Äkkiä hän kuuli »löyhkäävien kuoppien» päämiehen äänen:
"Kuinka paljo ruumiita täällä tänään on?"