"Minä vakuutan teille, että he näkevät jumalansa," huudahti Vestinus.
Muutamat augustianit kääntyivät nyt Chilonin puoleen:
"Vanhus hoi! sinä tiedät asian, sano meille: mitä he näkevät?"
Kreikkalainen läikäytti viiniä tunicalleen ja vastasi:
"Kuolleistanousemuksen!…"
Hän vapisi niin, että lähimpänä istuvat vieraat purskahtivat äänekkääseen nauruun.
KUUDESKYMMENES LUKU.
Vinitius ei muutamaan vuorokauteen ollut viettänyt yötään kotona. Petronius arveli hänen keksineen jonkun uuden tuuman ja yhä tekevän valmistuksia Lygian vapauttamiseksi Esquilinuksen vankilasta. Hän ei tahtonut kysyä häneltä mitään, jottei häiritsisi hänen puuhiaan. Hienostunut skeptikko oli hänkin tavallaan taikauskoinen: hänen ei ollut onnistunut riistää neitoa mamertilaisesta vankilakuopasta, ja sentähden hän oli lakannut luottamasta onnensa tähteen.
Ei hän enää luottanut Vinitiuksenkaan toimien menestymiseen. Tulipalon ehkäisemiseksi oli revitty joukko taloja ja niiden kellarit olivat muutetut vankiloiksi. Niin oli Esquilinuksenkin vankila syntynyt. Ei se tosin ollut juuri niin hirveä kuin vanha Tullianum Kapitoliumin vierellä, mutta sen sijaan sitä vartioitiin sata kertaa huolellisemmin. Petronius ymmärsi, että Lygia oli siirretty sinne vain siitä syystä, ettei hän kuolisi eikä pääsisi pakoon amfiteatteria. Tietysti häntä samasta syystä vartioitiin kuin silmäterää.
"Nähtävästi," puhui hän itsekseen, "Caesar ja Tigellinus ovat päättäneet käyttää häntä erityiseen, hirveään näytelmään, jonka vertaista ei ole nähty. Hänen pelastuksensa on niin mahdoton, että Vinitius itse kuolee ennen kuin hän hänet saa pelastetuksi."