Hän rupesi huolellisesti tarkastamaan ensimäistä kellaria. Hän nuuski kaikki pimeät nurkat, joihin todella ei päässyt ainoakaan valonsäde, katseli ihmisiä, jotka nukkuivat seinävierillä viittojensa peitossa, ja silmäili sairaita, jotka olivat kannetut nurkkaan, erilleen muista. Lygiaa hän vain ei löytänyt mistään. Toisesta ja kolmannesta kellarista hän niinikään etsi häntä turhaan.
Oli jo myöhäinen yö, ja kaikki ruumiit olivat kannetut pois. Vartijat olivat panneet levolle käytäviin, jotka kulkivat pitkin kellarien syrjiä, ja nukkuneet. Lapsetkin olivat väsyneet itkuihinsa ja vaikenivat. Ei kuulunut muuta kuin vaivattujen rintojen hengitys ja sieltä täältä rukouksen hyminää.
Lamppu kädessä astui Vinitius neljänteen kellariin, joka oli pienempi kuin edelliset, nosti kätensä, jotta valo lankesi yltympärille, ja rupesi tarkastamaan koppia.
Äkkiä hän säpsähti, sillä hän luuli seinävierellä, ristikkoaukon alla, nähneensä Ursuksen jättiläisvartalon.
"Ursus, sinäkö siellä olet?"
Jättiläinen nosti päätään.
"Kuka sinä sitten olet?"
"Etkö tunne minua?" kysyi nuori tribuni.
"Sammutit lampun, kuinka minä siis saattaisin tuntea sinut?"
Samassa Vinitius huomasi Lygian, joka makasi viitan päällä seinävierustalla. Vinitius ei enää saanut sanaa suustaan, vaan lankesi polvilleen.