Ursus tunsi hänet nyt ja huudahti:
"Kiitos olkoon Kristukselle! Mutta älä herätä häntä, herra."
Vinitius katseli häntä kyyneleet silmissä. Hän saattoi hämäränkin läpi eroittaa hänen kasvonsa, jotka olivat valkeat kuin alabasteri, ja hänen laihtuneet olkapäänsä. Kun Vinitius häntä siinä katseli, valtasi hänet rakkaus, joka oli kuin repivä tuska, joka tärisytti hänen sieluansa pohjia myöten ja joka samalla oli niin täynnä kunnioitusta, lämpöä ja ihailua, että hänen täytyi langeta kasvoillensa ja suudella vaatteen saumaa, jonka päällä hänen rakkaimpansa lepäsi.
Pitkän aikaa katseli Ursus häntä vaieten. Vihdoin hän nykäisi häntä tunican liepeestä.
"Herra," kysyi hän, "kuinka sinä tänne pääsit ja tuletko häntä pelastamaan?"
Vinitius nousi ja virkkoi, hetkisen vielä taisteltuaan mielenliikutustaan vastaan:
"Neuvo minulle vain keino!"
"Arvelin, että sinä itse sen keksisit, herra. Yksi ainoa keino tässä pälkähti minun päähäni…"
Hän kääntyi ristikkoaukkoon päin ja jatkoi samassa, ikäänkuin vastaten omaan kysymykseensä:
"Niin… Mutta alhaalla on sotamiehiä."