"Sata sotamiestä," vastasi Vinitius.
"Emme siis pääse siitä!"
"Emme!"
Lygilainen sivalsi kädellä otsaansa ja kysyi toistamiseen:
"Kuinka sinä pääsit tänne?"
"»Löyhkäävien kuoppien» päämies antoi minulle tesseran…"
Samassa hän säpsähti, ikäänkuin joku tuuma olisi välähtänyt hänen päähänsä.
"Kautta Vapahtajan tuskain," puhkesi hän kiihkeästi puhumaan, "minä jään tänne! Hän ottaa tesseran, kietoo huivin päänsä ympäri, heittää viitan ylleen ja lähtee. Onhan hautaaja-orjien joukossa keskenkasvuisia poikia, pretorianit siis eivät voi tuntea häntä, ja kun hän kerran vain pääsee Petroniuksen talolle, niin Petronius kyllä hänet pelastaa!"
Lygiläisen pää painui rintaa vastaan ja hän virkkoi surullisesta:
"Ei hän siihen suostuisi, sillä hän rakastaa sinua."