Siihen aikaan, jolloin Acte oli Neron rakastettu, olivat Rooman ylhäisimmätkin päät taipuneet hänen edessään. Hän ei koskaan ollut halunnut sekaantua yleisiin asioihin, ja jos hän joskus oli käyttänyt hyväkseen vaikutusvaltaansa nuoreen hallitsijaan, oli hän tehnyt sen rukoillakseen armoa jollekin. Hiljaisena ja nöyränä oli hän saanut osakseen paljon kiitollisuutta, eikä hänellä ollut yhtään vihamiehiä. Ei edes Octavia ollut saattanut kadehtia häntä. Sillä kadehtijoiden mielestä täytyi hänen tuntua aivan liian turvattomalta. Kaikki tiesivät, että hän yhä rakasti Neroa surumielisellä, sairaalloisella rakkaudella, joka ei saanut ravintoa toivosta, vaan ainoastaan muistoista niiltä ajoilta, jolloin Nero oli sekä nuorempi ja rakastavaisempi että parempi. Kaikki tiesivät, ettei hän noista muistoista saattanut erottaa ajatuksiaan ja sieluaan. Koska ei taas ollut vähintäkään pelkoa siitä, että Caesar palaisi hänen luokseen, pidettiin häntä täydellisesti turvattomana olentona, ja siitä syystä sai hän elää rauhassa. Poppaeakin piti häntä hiljaisena palvelijana, joka on niin vaaraton, ettei häntä kannata ruveta edes palatsista karkoittamaan.
Koska Caesar kerran oli rakastanut häntä ja sitten hylännyt hänet ilman minkäänlaista raivoa, aivan levollisesti ja melkein kuin leikillä, niin häntä vieläkin kohdeltiin jonkinlaisella kunnioituksella. Vapautettuaan hänet oli Nero palatsistaan antanut hänelle asunnon, jossa oli erityinen cubiculum ja tarpeeksi palvelijoita. Ja niinkuin aikoinaan Pallas ja Narcissus, vaikka olivatkin Klaudiuksen vapautettuja, olivat saaneet istua Klaudiuksen kemuissa, jopa mahtavina ministereinä kunniapaikoilla, niin Actekin vielä joskus kutsuttiin Caesarin pöytään. Mahdollisesti hänen kauneudellaan tahdottiin koristaa kemuja. Ystäviensä seurassa ei Caesar enää viime aikoina ollut välittänyt mistään. Hänen pöydässään istui mitä kirjavin joukko kaikista säädyistä ja ammateista. Siellä oli senaattoreja—pääasiallisesti sentään sellaisia, jotka samalla suostuivat olemaan narreinakin—, oli patriseja, sekä nuorempia että vanhempia, joita houkutteli herkut, juomingit ja mellastus. Siellä oli ylhäisiä naisia, jotka häikäilemättä illalla pukeutuivat vaaleaan valetukkaan ja läksivät huvittelemaan pimeille kaduille. Oli korkeita virkamiehiä ja pappeja, jotka täyden pikarin ääressä olivat valmiit tekemään pilkkaa omista jumalistaan. Sitäpaitsi kaikenkarvaista roskaväkeä, mikä laulajana, mikä näyttelijänä, soittoniekkana, tanssitaiturina tai tanssijattarena, mikä runoilijana, joka lausuessaan omia runojaan vain ajatteli kolikoita, jotka lankesivat hänen kouraansa siitä hyvästä, että hän kehui Caesarin runoja. Nälkäiset filosofit seurasivat ahnein katsein ruokia. Vihdoin mainittakoon vielä kuuluisat vaununohjaajat, ilveilijät, silmänkääntäjät, sadunkertojat, narrit ja kaikkinaiset maankulkijat, jotka muoti ja tyhmyys oli korottanut lyhytikäiseen kuuluisuuteen ja joista useat koettivat pitkillä hiuksilla peittää korvansa, niissä kun vielä oli läpi, orjanmerkki.
Suuret vieraat istuutuivat suoraa päätä pöytään, pienemmät pitivät aterian aikana huolta huvituksista ja odottivat kiihkeästi hetkeä, jolloin palvelijat sallisivat heidän päästä ruoka- ja juomajätteiden kimppuun. Tällaisten vieraiden hankkimisesta pitivät Tigellinus, Vatinius ja Vitellius huolta, ja monasti heidän myöskin oli täytynyt hankkia vieraille vaatteet, ennenkuin he saattoivat tulla Caesarin huoneisiin. Caesar muuten piti juuri senkaltaisesta seurasta, sillä siellä hän saattoi käyttäytyä vapaasti. Hovin ylellisyys kultasi kaikki ja peitti kaikki loistollaan. Ylhäiset ja alhaiset, suurten sukujen jälkeläiset ja roskaväki kaupungin kaduilta, mahtavat taiteilijat ja kurjat, ala-arvoiset kyvyt—kaikki pyrkivät hoviin, saadakseen häikäistyille silmilleen tyydytystä tuosta loistosta, jonka säteilyä tuskin ihmismieli pystyi käsittämään, ja päästäkseen likelle tuota kaiken armon, rikkauden ja hyvyyden lähdettä, jonka ainoa silmäys saattoi polkea ihmisen maan tasalle, mutta myöskin ylentää määrättömiin.
Tänä päivänä piti Lygiankin ottaa osaa tuollaisiin kemuihin. Ei ollut kumma, että näin heti muuton jälkeen pelko, epävarmuus ja jonkinlainen huumaus täytti hänen mielensä ja että häntä halutti asettua vastarintaan. Hän pelkäsi Caesaria, pelkäsi ihmisiä, pelkäsi palatsia, jonka melu pani ajatukset sekaisin, pelkäsi kemujakin, joiden häpeällisyydestä hän oli kuullut Auluksen, Pomponia Graecinan ja heidän ystäviensä puhuvan. Vaikka hän oli nuori tyttö, ei hän ollut tietämätön, sillä näihin aikoihin oli miltei mahdotonta estää tietoja pahuudesta tunkeutumasta lastenkin korviin. Lygia tiesi kyllä, että häntä tässä palatsissa uhkasi turmio. Olihan Pomponia eronhetkenäkin varoittanut siitä. Mutta Lygia oli nuori ja turmeltumaton, hän tunnusti korkeaa oppia, jota kasvatusäiti kaikin voimin oli teroittanut hänen mieleensä, ja hän päätti varjella itseään turmiolta. Hän tahtoi tehdä sen sekä äidin että itsensä ja tuon jumalallisen opettajan tähden, johon hän uskoi ja jota hän rakasti koko lapsellisen sydämensä voimalla hänen suloisen oppinsa, katkeran kuolemansa ja ylösnousemisensa kunnian takia.
Koska hän tiesi, ettei Aulus eikä Pomponia Graecina enää olleet vastaamassa hänen käytöksestään, niin hän mietti, eikö olisi paras kieltäytyä menemästä kemuihin. Toiselta puolen pelko ja levottomuus ääneen huusivat hänen mielessään, toiselta puolen heräsi hänessä halu osoittaa rohkeutta ja kärsivällisyyttä, alistua tuskiin, jopa kuolemaankin. Olihan jumalallinen opettaja niin käskenyt. Olihan hän itse antanut esikuvan. Olihan Pomponia sanonut, että hänen uskonsa tunnustajat koko sielustaan halajavat tuollaista koetusta ja tulisesti rukoilevat sitä. Lygiankin, hänen vielä ollessaan Auluksen talossa, oli väliin vallannut halu kokea sitä. Hän oli kuvitellut itsensä marttyyrina, käsissä ja jaloissa haavat, lumivalkeana, yliluonnollisen kauniina olentona, jota valkeat enkelit kantoivat taivaan sineä kohti. Ja sellaisia näkyjä hänen mielikuvituksensa yhtämittaa oli luonut. Niissä oli paljon lapsen haaveilua, mutta samalla niissä oli jonkinlaista itseihailua, josta Pomponia oli moittinut. Nyt kun tottelemattomuus Caesarin tahtoa vastaan saattoi tuottaa hirveän rangaistuksen ja kun unelmoidut kärsimykset saattoivat muuttua todellisiksi, liittyi kauniisiin mielikuviin ja haaveiluihin jonkinlainen kauhunsekainen uteliaisuus: minkähänlaisen rangaistuksen ja minkähänlaisia kidutuksia he hänelle määräisivät?
Hänen puoleksi lapsellinen mielensä häilyi sinne tänne. Mutta kun Acte sai selville syyn hänen päättämättömyyteensä, katseli hän häneen kummissaan, ikäänkuin hän olisi luullut tytön puhuvan kuumehoureissaan. Nousta vastustamaan Caesarin tahtoa! Heti ensi hetkestä yllyttää vastaansa hänen vihansa! Niin saattoi puhua ainoastaan lapsi, joka ei tietänyt, mitä sanoi. Omilla sanoillaanhan Lygia niinmuodoin osoitti, ettei hän ollut mikään panttivanki, vaan kansansa hylkäämä tyttö, jota ei enää suojellut hänen kansansa oikeus. Ja entä jos suojelisikin, niin olihan Caesar niin mahtava, että hän kiukkuisuuden hetkenä saattoi polkea kaikki oikeudet jalkainsa alle. Koska Caesar nyt oli suvainnut ottaa hänet tänne, niin hän määräsi hänen kohtalonsa. Hän oli vallan alla, jonka yläpuolella ei ollut toista maailmassa.
"Niin," jatkoi hän, "minäkin olen lukenut Paavali Tarsolaisen kirjeitä ja tiedän, että maailman yläpuolella hallitsee Jumala ja Jumalan Poika, joka on noussut kuolleista, mutta maailmaa hallitsee vain Caesar. Älä unohda sitä, Lygia. Tiedän senkin, ettei sinun uskosi salli sinun ruveta siksi, mikä minä olen ollut, ja että teidän, kuten stoikkojen, joista Epictetus on kertonut minulle, täytyy valita kuolema, jos valittavaksenne sattuu kuolema tai häpeä. Mutta mistä sinä tiedät, että sinua odottaa juuri kuolema eikä häpeä? Etkö ole kuullut puhuttavan Sejanuksen tyttärestä? Hän oli vielä aivan nuori tyttö, ja koska laki kieltää kuolemalla rankaisemasta neitsyttä, niin käski Tiberius, jottei tätä lakia loukattaisi, ensin häväistä hänet. Lygia, Lygia, älä ärsytä Caesaria! Kun tulee ratkaiseva hetki, jolloin sinun täytyy valita häpeä tai kuolema, niin menettele kuten oikeutesi käskee, mutta älä vapaaehtoisesti etsi turmiota äläkä turhien syitten takia ärsytä maallista, hirveää jumalaa."
Acte oli puhunut suurella hellyydellä ja innostuksella ja koska hän oli likinäköinen, toi hän suloiset kasvonsa likemmä Lygian kasvoja, ikäänkuin saadakseen selville, minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat tehneet.
Lygia kiersi lapsellisella luottamuksella käsivartensa hänen kaulaansa ja virkkoi:
"Sinä olet niin hyvä, Acte!"