Enempää ei hän saanut sanotuksi, sillä hänen sydämensä voipui tuskasta ja rakkaudesta, eikä hän tahtonut Lygialle näyttää tuskaansa.
"Olen sairas, Marcus," virkkoi Lygia. "Minun täytyy kuolla, en tiedä täälläkö vai arenalla… Mutta sitä minä rukoilin, että ennen kuolemaani saisin nähdä sinut. Sinä tulitkin: Kristus kuuli rukoukseni!"
Vinitius ei vieläkään saattanut puhua, hän vain painoi häntä rintaansa vastaan.
"Näin sinut Tullianumin ikkunasta," jatkoi Lygia, "ja näin, että tahdoit tulla luokseni. Nyt on Vapahtaja tänä hetkenä antanut minun pysyä tajuissani, jotta voisimme sanoa toisillemme jäähyväiset. Minä menen hänen luokseen, Marcus, mutta minä rakastan sinua ja olen aina rakastava sinua."
Vinitius kokosi voimansa, tukahutti tuskansa ja koetti puhua niin levollisesti kuin suinkin:
"Ei, armaani! Et sinä kuole! Apostoli käski minun uskoa ja lupasi rukoilla puolestasi. Tunsihan hän Kristuksen, ja rakastihan Kristus häntä: ei Hän saata kieltää häneltä mitään… Jos sinun pitäisi kuolla, niin ei Pietari olisi käskenyt minun uskoa, mutta hän sanoi minulle: »usko!»—Ei, Lygia! Kristus armahtaa minua. Hän ei tahdo sinun kuolemaasi, ei Hän anna sinun kuolla!… Minä vannon sinulle Vapahtajan nimeen, että Pietari rukoilee puolestasi!"
He vaikenivat. Lamppu oven yläpuolella sammui, mutta kuun valoa tuli tulvimalla ristikkoaukosta. Kellarin toisessa päässä kitisi lapsi, mutta vaikeni pian. Ulkoa kuului pretorianien ääniä. Vuoron vaihduttua pelasivat he muurin juurella »skriptae duodecimia».
"Oi Marcus!" huudahti Lygia, "itse Kristus huusi Isälle: »ota pois minulta tämä katkera kalkki!» ja kuitenkin Hän sen tyhjensi. Itse Kristus kuoli ristinpuussa, ja nyt kuolevat tuhannet hänen mukanaan—miksi Hän siis yksin minua säästäisi? Kuka minä olen, Marcus? Kuulin Pietarin sanovan odottavansa marttyyrikuolemaa, ja mikä minä olen hänen rinnallaan? Kun pretorianit tulivat meille, pelkäsin kuolemaa ja tuskaa, mutta nyt en enää pelkää. Katso, kuinka hirveä tämä vankila on, mutta minä menen taivaaseen. Muista, että täällä hallitsee Caesar, mutta siellä hallitsee Vapahtaja, laupiaana ja täynnä armoa! Ei siellä ole kuolemaa. Sinä rakastat minua, ajattele siis kuinka onnelliseksi minä tulen. Oi armahin Marcus, muista, että sinä tulet minun luokseni."
Hän vaikeni ja veti hätäisesti ilmaa kipeään rintaansa. Sitten hän vei
Vinitiuksen käden huulilleen ja kuiskasi:
"Marcus!"