"Mitä, rakkaani?"
"Älä itke minua, vaan muista, että tulet luokseni. Elämäni oli lyhyt, mutta antoihan Jumala minulle sinun henkesi. Kerron Kristukselle, ettet rikkonut Hänen tahtoaan vastaan ja että aina rakastat Häntä, vaikka minä kuolin, vaikka sinä näit minun kuolevan ja vaikka jäit suureen suruun. Tahdotko sinä todella aina rakastaa Häntä ja kärsivällisesti kantaa kuolemani?… Sillä silloin Hän meidät yhdistää. Mutta minä rakastan sinua ja tahdon olla sinun kanssasi…"
Hän ei enää jaksanut jatkaa, ja viimeiset sanat tulivat tuskin kuuluvana kuiskauksena:
"Vanno minulle se, Marcus!…"
Vinitius sulki hänet vapisevin käsivarsin syliinsä ja vastasi:
"Kautta sinun pyhän pääsi!—vannon!…"
Kuun kalpeassa valossa saattoi nähdä kuinka Lygian kasvot kirkastuivat.
Vielä kerran hän nosti huulilleen hänen kätensä ja kuiskasi:
"Olenhan sinun vaimosi!…"
Pretorianit, jotka muurin juurella pelasivat »scriptae duodecimia», olivat joutuneet äänekkääseen riitaan, mutta Lygia ja Vinitius unohtivat vankilan, tuskat ja koko maailman. Enkelien rauha oli vallannut heidän sielunsa, ja he vaipuivat rukoukseen.