"Ei, rakkaani, mutta sinä et tahdo sitä ymmärtää."
"En tahdo enkä voi, sanoi Petronius. Tässä ei ole aikaa selityksiin, mutta muistatko mitä sanoit, kun ei meidän onnistunut vapauttaa häntä Tullianumista? Minä kadotin silloin kaiken toivon, mutta kotiin palattuamme sanoit sinä: »mutta minä uskon, että Kristus voi palauttaa hänet minulle.» Palauttakoon nyt hänet sinulle! Jos viskaan kallisarvoisen pikarin mereen, niin ei kukaan meidän jumalistamme kykene palauttamaan sitä minulle. Jollei teidän jumalanne ole parempi, niin en ymmärrä, mistä syystä minun pitäisi kunnioittaa häntä enemmän kuin entisiä jumalia."
"Hän hänet minulle palauttaakin!" vakuutti Vinitius.
Petronius kohautti olkapäitään.
"Tiedätkö," kysyi hän, "että kristityt huomenna pannaan valaisemaan
Caesarin puutarhaa?"
"Huomennako?" kysyi Vinitius.
Likenevä hirveä todellisuus sai hänen sydämensä vapisemaan pelosta ja tuskasta. Seuraava yö oli ehkä viimeinen, jonka hän saisi viettää Lygian luona, hän sanoi siis Petroniukselle hyvästi ja läksi kiireesti »kuoppien» johtajan luo pyytämään tesseraansa.
Mutta siellä nousi hänen tiensä pystyyn, sillä johtaja ei tahtonut antaa hänelle mitään merkkiä.
"Suo anteeksi, herra," virkkoi hän. "Olen sinun hyväksesi tehnyt kaiken voitavani, mutta henkeäni toki en voi panna alttiiksi. Tänä yönä viedään kristittyjä Caesarin puutarhaan. Vankila tulee olemaan täynnä sotamiehiä ja viranomaisia. Jos sinut sattuisivat tuntemaan, olisin lapsineni päivineni surman oma."
Vinitius käsitti, että olisi ollut turhaa koettaa taivuttaa häntä. Hän toivoi sentään, että sotamiehet, jotka ennestään tunsivat hänet, ehkä päästäisivät hänet vankilaan ilman merkkiä. Yön tullessa hän siis pukeutui tavalliseen hautaaja-tunicaansa, köytti huivin suunsa eteen ja suuntasi kulkunsa vankilan portille.