Mutta sinä päivänä tarkastettiin merkit tavallista ankarammin, ja lisäksi tapahtui, että sadanpäämies Scevinus, ankara herra, joka koko sielullaan ja, mielellään totteli Caesaria, tunsi Vinitiuksen.
Nähtävästi hänen rautaisessa rinnassaan sentään vielä oli kipinä inhimillistä sääliä, sillä hän ei heläyttänytkään peistänsä kilpeä vastaan, kuten oli tapana, kun tahdottiin nostaa melu jostakin, vaan vei Vinitiuksen syrjemmälle ja virkkoi:
"Herra, lähde kotiin. Tunnen sinut, mutta vaikenen, sillä en tahdo syöstä sinua turmioon. Vankilaan en saata päästää sinua, vaan mene kotiin, ja jumalat sinua lohduttakoot!"
"Vai et voi päästää minua," lausui Vinitius. "Mutta salli minun edes seisoa tässä, jotta näen keitä kuljetetaan pois vankilasta."
"Se ei ole vastoin käskyäni," vastasi Scevinus.
Vinitius jäi portille odottamaan vankien kuljetusta. Puoliyön aikana avautuivat vankilan leveät portit, ja pitkänä jonona läksivät vangit liikkeelle. Siinä oli miehiä, naisia ja lapsia, ja molemmin puolin kulki aseellisia pretorianiosastoja.
Oli täysikuun aika ja yö hyvin valoisa, joten selvästi saattoi nähdä sekä onnettomien vartalot että kasvonpiirteet. He astelivat parittain, pitkässä, synkässä saatossa, aivan ääneti. Ei kuulunut muuta kuin aseitten kalske. Vankeja oli niin paljo, että olisi luullut kaikkien kellarien tyhjentyneen.
Kulkueen päässä huomasi Vinitius selvästi parantaja Glaucuksen, mutta
Ursus ja Lygia eivät olleet tuomittujen joukossa.
KUUDESKYMMENESTOINEN LUKU.
Hämärä ei vielä ollut langennut maille, kun jo ensimäiset ihmisaallot rupesivat virtaamaan Caesarin puutarhaan. Juhlavaatteissa, seppeleet kulmilla, iloisina, laulaen ja osaksi humalaisinakin riensivät ihmiset katselemaan uutta komeaa näytelmää. Huudot »Semaxii! Sarmentitii!» kaikuivat Via Tectalta Aemiliuksen sillalle, Tiberin taakse, Via Triumphalikselle, pitkin Neron sirkusta ja aina Vaticanuksen kukkulalle asti. Tosin Roomassa ennenkin oli nähty poltettavan ihmisiä paaluihin sidottuina, mutta näin paljon tuomittuja ei vielä koskaan ollut nähty. Caesar ja Tigellinus, jotka tahtoivat tehdä lopun kristityistä ja samalla ehkäistä vankiloista lähtevän tartunnan leviämisen kaupungille, olivat käskeneet tyhjentää kaikki vankilat. Ainoastaan muutamia kymmeniä kristittyjä säästettiin kilpaleikkien päättäjäisiin. Kun ihmiset astuivat sisään puutarhan porteista, teki hämmästys heidät aivan mykiksi. Sekä pää- että sivukäytävät, jotka kulkivat puiston halki, niityt, saaret, lammikkojen rannat ja kukkakentät olivat ahdetut täyteen paaluja ja kuhunkin paaluun oli sidottu kristitty. Korkealla sijaitsevilta paikoilta, missä eivät puut olleet häiritsemässä näköalaa, saattoi nähdä jonottain pikeen kastettuja paaluja, kukilla, myrtinlehvillä ja murattiköynnöksillä koristettuine ruumiineen. Paalumetsää, joka maanpinnan mukaan milloin nousi ja milloin laski, riitti niin kauas, että kun likimmät paalut olivat korkeat kuin laivan mastot, niin etäisimmät näyttivät paljaalle silmälle vain kirjavilta tyrsos-sauvoilta tai heittokeihäiltä. Tällaista paalujen paljoutta ei kansanjoukkokaan ollut saattanut odottaa. Näytti siltä kuin kokonainen kansa Rooman ja Caesarin huviksi olisi köytetty paaluihin. Ihmisjoukot seisahtuivat yksityisten mastojen eteen, joissa uhrien vartalo tai sukupuoli jollakin lailla oli omiaan herättämään uteliaisuutta, tarkastelivat kasvoja, seppeleitä, murattiköynnöksiä ja jatkoivat sitten matkaansa, kummissaan kysyen: »Onko syyllisiä todella näin paljo, ja kuinka lapset, jotka tuskin omin jaloin kykenivät liikkumaan, saattoivat sytyttää Rooman tuleen?» Ja heidän hämmästyksensä muuttui vähitellen rauhattomuudeksi.