Mutta oli jo tullut pimeä ja tähdet alkoivat syttyä taivaalle. Jokaisen pahantekijän eteen asettui nyt orja, kädessä palava soihtu. Ja kun puutarhan eri kulmilta alkoi kuulua torventoitotuksia, jotka ilmoittivat näytännön alkamista, laskivat he kukin soihtunsa paalun juurelle.

Kukkien alla oli pikeen kastettuja olkia, ja ne humahtivat paikalla ilmituleen. Liekki levisi leviämistään, tarttui murattiköynnökseen, kiipesi ylöspäin ja saavutti uhrin jalat. Yleisö vaikeni, ja valitukset ja tuskan huudot täyttivät koko puutarhan. Muutamat uhrit nostivat silmänsä tähtitaivasta kohti ja rupesivat veisaamaan Kristuksen kunniaa. Kansa kuunteli. Kovimmatkin sydämet valtasi kauhu, kun matalimpien paalujen päistä tuskalliset lapsenäänet alkoivat huutaa: »äiti! äiti!» Humalaisetkin katselijat säpsähtivät, kun he näkivät lasten pienet päät ja viattomat, tuskan vääntämät kasvot ja kun he näkivät niiden pyörtyvän savuun, joka jo oli ruvennut tukahuttamaan muitakin uhreja. Mutta liekit leimusivat korkeuteen ja sytyttivät tuleen yhä uusia ruususeppeleitä ja murattiköynnöksiä. Sekä pää- että syrjäkäytävät syttyivät palamaan, syttyivät puiden latvat, niityt ja kukkakentät, vesi lätäköissä ja lammikoissa kävi punaiseksi, puiden värisevät lehdet ruusunkarvaisiksi. Yö oli valoisa kuin päivä. Kun kärvennetyn lihan haju alkoi täyttää puutarhan, pirskoittelivat orjat katselijoiden joukkoon myrrhaa ja aloeta. Sitä varten oli nimittäin erityisesti valmistettu suitsutusastioita. Tuon tuostakin kuului kansan joukosta huutoja, mutta aiheutuivatko ne säälistä vaiko nautinnosta ja ihastuksesta—sitä ei saattanut tietää. Huudot kasvoivat samassa määrin kuin tuli, joka jo nuoleskeli paaluja, kiipesi uhrien rinnoille, tarttui heidän hiuksiinsa, viskasi huntunsa heidän mustuneille kasvoilleen ja puski vieläkin korkeammalle, ikäänkuin voitonriemulla ylistääkseen sitä voimaa, jonka käskystä hävitystyö tapahtui.

Näytelmän alussa oli Caesar saapunut kansansa joukkoon. Hän seisoi komeissa sirkuskilpa-ajovaunuissa, joiden eteen oli valjastettu neljä valkeaa orhia, puettuna vaununohjaajan pukuun ja oman hovinsa puolueen, s.o. »Vihriäin» väreihin. Hänen perässään tuli muita vaunuja, täynnä vaaleapukuisia hovilaisia, senaattoreja, pappeja, alastomia bakkhantinaisia, seppeleet kulmilla, viiniruukut käsissä, osaksi humalaisina ja päästellen villejä huutoja. Heidän rinnallaan soittivat fauneiksi ja satyreiksi puetut soittoniekat sitroja, forminkseja, huiluja ja torvia. Toisissa vaunuissa ajoi iäkkäitä roomalaisnaisia tyttärineen. He olivat hekin humalassa ja puolialastomina. Kilpa-ajovaunujen rinnalla juoksi miehiä, heiluttaen nauhoilla koristettuja tyrsos-sauvoja tai lyöden rumpua ja sirotellen tielle ruusuja. Koko tämä loistava seurue liikkui »evoe»-huutoja raiuttaen puutarhan pääkäytävää eteenpäin, savun ja ihmissoihtujen keskitse. Caesar oli ottanut Tigellinuksen ja Chilonin vaunuihinsa. Hän tahtoi erityisesti nauttia Chilonin kauhusta. Itse hän ohjasi hevosiaan, ajoi käyttöä, katsellen palavia ruumiita ja kuunnellen kansan huutoja. Seisoessaan kultaisissa kilpa-ajovaunuissa, ympärillä ihmisaallot, jotka kumartuivat hänen jalkainsa juureen, tulen loistossa, päässä sirkusvoittajan kultainen seppel, oli hän korkeampi kaikkia hovilaisia ja koko kansaa, hän näytti jättiläiseltä. Hänen äärettömät käsivartensa olivat ojollaan ohjaksissa ja näyttivät siunaavan kansaa. Hänen kasvoillaan ja hänen räpyttelevissä silmissään asui hymy, hän paistoi kansan yläpuolella kuin aurinko, kuni hirveä, mutta komea ja mahtava jumala.

Tuon tuostakin hän pysähtyi katselemaan jotakin tyttöä, jonka rintoja liekki juuri oli alkanut käryyttää, tai lasta, jonka kasvot vääntyivät tuskasta. Sitten hän taasen jatkoi matkaansa, kuljettaen perässään hurjaa ja hullaantunutta joukkoa. Tuon tuostakin hän tervehti kansaa, kumartui taaksepäin, veti ohjaksia kireämmälle ja puhutteli Tigellinusta. Kun hän vihdoin oli päässyt suurelle suihkulähteelle, joka sijaitsi kahden tien risteyksessä, astui hän alas vaunuista, viittasi seurueelleen ja sekaantui ihmisjoukkoon.

Häntä tervehdittiin huudoilla ja kättentaputuksilla. Bakkhantinaiset, nymfit, senaattorit, augustianit, papit, faunit, satyrit ja sotamiehet häärivät hänen ympärillään hurjassa piirissä. Itse hän, toisella puolellaan Tigellinus, toisella Chilon, kiersi suihkulähteen, jonka vierellä paloi muutamia kymmeniä paaluja. Hän pysähtyi jokaisen eteen ja teki kaikenlaisia huomautuksia uhreista, tai laski leikkiä vanhasta kreikkalaisesta, jonka kasvoilla kuvastui rajaton epätoivo.

Vihdoin he seisahtuivat korkean maston eteen, joka oli koristettu myrtti- ja viiniköynnöksillä. Tulen punaiset liekit ulottuivat jo uhrin polviin, mutta kasvoja ei heti saattanut nähdä, sillä kuivat oksat olivat vasta sytytetyt palamaan ja savu peitti kasvot. Hetken perästä kevyt öinen tuuli hajoitti savun, ja silloin paljastuivat vanhuksen kasvot ja harmaa parta, joka valui rinnalle.

Kasvot nähdessään alkoi Chilon kiemurrella kuin haavoitettu käärme, ja hänen suustaan pääsi huuto, joka enemmän muistutti korpin rääkynää kuin ihmisen ääntä:

"Glaucos! Glaucos!…"

Parantaja Glaucus häntä todella katseli palavasta paalusta.

Hän eli vielä ja hänen kärsivät kasvonsa olivat alas painetut, ikäänkuin hän vielä kerran olisi tahtonut katsella murhaajaansa, joka oli hänet pettänyt, ryöstänyt häneltä vaimon ja lapset ja yrittänyt tappaa hänet. Kaiken tämän hän Kristuksen nimessä oli saanut anteeksi ja sittenkin hän uudestaan oli antanut hänet murhaajien käsiin. Julmempaa ja verisempää vääryyttä ihminen tuskin koskaan oli toiselle tehnyt. Ja nyt paloi uhri, köytettynä pikeen kastettuun puuhun, ja murhaaja seisoi paalun juurella. Glaucuksen silmät eivät hetkeksikään kääntyneet pois kreikkalaisen kasvoista. Välistä peitti savu hänen kasvonsa, mutta kun tuuli haihdutti sen, näki Chilon taasen samat silmäterät tuijottamassa itseensä. Hän kokosi voimansa ja päätti paeta, mutta ei voinut. Äkkiä hänestä tuntui siltä, kuin hänen jalkansa olisivat olleet lyijystä ja kuin joku näkymätön käsi yliluonnollisella voimalla olisi pidellyt häntä paalun juurella. Hän ikäänkuin kivettyi. Sen hän vain tunsi, että hänen rintansa täyttyi ylen täyteen, että siellä ikäänkuin särkyi jotakin, että tuskaa ja verta jo on ollut tarpeeksi, että elämä nyt loppuu, että kaikki, mitä hänen ympärillään on, Caesar, hovi, kansanjoukot—kaikki häviää. Jäljelle jää vain ääretön, hirveä, musta erämaa, josta tuon marttyyrin silmät loistavat, tuomiolle kutsuen. Glaucuksen pää painui yhä alemma ja silmät tuijottivat rävähtämättä Chiloniin. Läsnäolijat arvasivat, että noiden molempien miesten välillä tapahtui jotakin, mutta hymy kuoli heidän huuliltaan, sillä Chilonin kasvot olivat kauhean näköiset. Niissä kuvastui sellainen hätä ja tuska, että olisi luullut tulikielen polttavan hänen omaa ruumistaan. Äkkiä hän säpsähti, ojensi käsivartensa paalua kohti ja huusi hirveällä, läpitunkevalla äänellä: