Huhu kertoi, että Caesar palattuaan Domitianuksen puutarhasta oli raivonnut niin, ettei hän sitten voinut nukkua, että raivokohtaukset ja oudot näyt yhä vielä vaivasivat häntä ja että hän siitä syystä oli päättänyt kiireen kautta lähteä Akaiaan. Toiset väittivät näitä huhuja valheeksi ja vakuuttivat, että hän tästälähin tulee kohtelemaan kristittyjä entistä leppymättömämmin. Ei puuttunut niitäkään, jotka ennustivat, että solvaus, jonka Chilon kansanjoukon läsnäollessa oli viskannut Caesarin silmille, oli tuottava mitä pahimpia seurauksia. Oli vihdoin sellaisiakin ihmisiä, jotka ihmisyyden nimessä rukoilivat Tigellinusta, että hän tekisi lopun vainoista.
"Katsokaa nyt, mihin te olette joutuneet," puhui Barcus Soranus. "Tarkoituksenne oli tyydyttää kansan kostonhimo ja saada se vakuutetuksi, että rangaistus kohtaa syyllisiä. Mutta tulos on aivan päinvastainen."
"Totta!" puuttui Antistius Verus puheeseen, "nyt sanotaan yleisesti, että he ovat viattomat. Jolleivät asiat muutu, oli Chilon todella oikeassa, kun hän sanoi, etteivät teidän aivonne täyttäisi edes pähkinänkuorta."
Tigellinus kääntyi hänen puoleensa ja virkkoi:
"Kerrotaan niinikään, Barcus Soranus, että tyttäresi Servilia ja vaimosi, sinä Antistius, kätkivät kristityt orjansa ja niinmuodoin pelastivat heidät Caesarin tuomiosta."
"Se ei ole totta!" huudahti Barcus huolissaan.
"Teidän eronneet vaimonne kadehtivat minun vaimoni siveyttä ja tahtoisivat siitä syystä syöstä hänet turmioon! lausui Antistius Verus, niinikään huolissaan."
Toiset keskustelivat Chilonista.
"Mikä hänelle tuli?" kysyi Eprius Marcellus. "Itse hän heidät antoi Tigellinuksen käsiin. Kerjäläisestä pääsi hän rikkaaksi mieheksi, olisi rauhassa voinut päättää päivänsä, saada juhlalliset hautajaiset ja muistopatsaan haudalleen. Mutta eipäs!! Hän päästää vain kaikki käsistään ja syöksee surman suuhun. Eihän sitä voi käsittää muulla tavalla, kuin että hän tuli hulluksi!"
"Ei hän tullut hulluksi, mutta hän tuli kristityksi," huomautti
Tigellinus.