"Ei! vähän lisää!"
"Jollei oma pääsi riitä," vastasi Petronius, "niin onhan keppisi nenässä toinen samanlainen."
Siihen keskustelu päättyi, sillä Caesar saapui amfiteatteriin, istuutui paikoilleen ja istutti Pythagoraksen rinnalleen. Samassa alkoi »Aureoluksen» esitys, mutta sitä ei paljoakaan seurattu, sillä kaikki ajattelivat Chilonia. Katselijat olivat ikävystyneet kidutukseen ja vereen. He puhelivat kaiken aikaa keskenään, päästivät tuon tuostakin huudahduksia, jotka eivät suinkaan olleet hoville suosiolliset, ja vaativat, että karhunäytelmä kiireen kautta esitettäisiin, sillä yksin siitä he toivoivat huvia. Jollei joukko olisi odottanut saavansa nähdä Chilonia ja vastaanottaa lahjoja, ei se ikinä olisi viitsinyt istua paikoillaan.
Vihdoin koitti odotettu hetki. Ensinnä toivat sirkuksen palvelijat arenalle puisen ristin, joka oli niin matala, että karhu takajaloilleen noustessaan saattoi ulottua marttyrin rintaan asti, Sitten talutti, tai oikeammin sanoen laahasi kaksi miestä paikalle Chilonin. Hän nimittäin ei itse voinut kävellä, koska hänen jalkansa oli poikki. Asettaminen ristille ja naulaaminen tapahtui niin nopeasti, etteivät uteliaat augustianit ehtineet kunnolleen tarkastaa häntä, ennenkuin risti jo oli pantu vartavasten kaivettuun kuoppaan. Silloin kääntyivät kaikki silmät uhriin. Mutta harvat saattoivat tuntea miestä entiseksi Chiloniksi, Häntä oli Tigellinuksen käskystä kidutettu siihen määrään, ettei hänen kasvoihinsa ollut jäänyt ainoaakaan veripisaraa. Ainoastaan valkeassa parrassa saattoi vielä nähdä punaisen merkin, joka oli tullut siihen, kun kieli oli reväisty irti. Läpikuultavan ihon alta paistoivat luut. Hän näytti paljo vanhemmalta kuin tavallinen, harmaahapsinen vanhus. Mutta hänen kasvoissaan, jotka ennen olivat olleet täynnä ilkeyttä ja levottomuutta, ja hänen silmissään, joista aina oli loistanut epävarmuus ja pelko, oli nyt tyyni ja lempeä, joskin tuskallinen ilme. Hänestä henki nukkuvan tai kuolleen rauha. Ehkäpä usko johti hänen mieleensä ryövärin ristinpuulla, jonka synnit Kristus oli antanut anteeksi, ehkäpä hän hengissä puhui laupiaalle Jumalalle: »Herra, minä olen purrut kuin myrkyllinen mato, sentähden olen koko ikäni pysynyt kerjäläisenä. Olen ollut nälkään kuolemaisillani, ihmiset ovat tallanneet minut jalkainsa alle, lyöneet ja polkeneet minua. Olen, oi Herra, ollut köyhä ja sangen onneton, minua on kidutettu ja nyt minut lopuksi on naulattu ristin puuhun. Älä siis Sinä, laupias Jumala, hylkää minua kuoleman hetkellä!» Ilmeisesti valui hänen kiusattuun sydämeensä rauha. Katselijoita ei naurattanut vähääkään, sillä ristiinnaulittu mies oli niin nöyrä, hän näytti niin vanhalta, turvattomalta, heikolta ja armoa anovaiselta, että jokaisen ehdottomasti täytyi kysyä: kuinka saattaa kiduttaa ja ristiinnaulita ihmistä, joka jo muutenkin on kuolemaisillaan? Kansanjoukko vaikeni. Vestinus, joka istui muiden augustianien seassa, kääntyi vuoroin oikeaan, vuoroin vasempaan ja kuiskasi kauhistuksissaan: »katsokaa, kuinka he kuolevat!» Toiset odottivat karhua ja toivoivat sydämen pohjasta, että näytelmä loppuisi niin pian kuin suinkin.
Vihdoin kömpi karhu arenalle. Sen pää oli riipuksissa, ja se käänteli sitä sekä oikealle että vasemmalle ja katsella murjotti ympärilleen, ikäänkuin se olisi tuumaillut tai etsinyt jotakin. Vihdoin se huomasi ristin ja alastoman ruumiin, likeni ristiä ja nousi pystyyn, mutta pudottautui samassa takaisin etukäpälilleen, istuutui ristin juurelle ja rupesi murisemaan, ikäänkuin ihmisrääsy senkin eläimellisessä sydämessä olisi herättänyt sääliä.
Sirkuksen palvelijat päästelivät ärsyttäviä huutoja, mutta yleisö vaikeni. Chilon nosti hitaasti päätänsä, ja jonkun aikaa hänen silmänsä harhailivat pitkin katselijain joukkoa. Vihdoin hänen katseensa pysähtyi jonnekin amfiteatterin yläriville, ja rinta alkoi nousta ja laskea entistä vilkkaammin. Hänen menettelynsä pani katselijat kummastelemaan ja ihmettelemään. Sillä hymy levisi hänen kasvoilleen ja teki ne kirkkaiksi, otsasta tulvi ikäänkuin säteitä, silmät kohosivat ennen kuolemaa korkeutta kohti, ja niistä pusertui kaksi suurta kyyneltä, jotka hiljalleen valuivat alas poskille.
Hän kuoli.
Samassa huusi mahtava miehen ääni korkealta, velariumin alta;
"Rauha marttyyreille!!"
Amfiteatterissa vallitsi synkkä hiljaisuus.