KUUDESKYMMENESNELJÄS LUKU.

Caesarin puutarhoissa annetun näytännön jälkeen olivat vankilat tuntuvasti tyhjentyneet. Tosin kaikki, joiden luultiin tunnustavan itämaalaista harhaoppia, vieläkin otettiin kiinni ja vangittiin, mutta ahdistajien saalis kävi yhä niukemmaksi, uhreja saatiin tuskin niin paljon, että ne riittivät seuraaviin näytäntöihin, jotka niinikään alkoivat kallistua loppuaan kohti. Kansassa, jota oli juotettu verellä, saattoi huomata yhä ilmeisempiä kyllästymisen oireita, ja vangittujen syyllisten kuulumaton lukumäärä teki sen yhä levottomammaksi. Taikauskoisen Vestinuksen pelko valtasi tuhannet mielet. Kaupungilla kerrottiin mitä kummallisimpia juttuja kristillisen jumalan kostonhimosta. Vankilakuume, joka oli levinnyt kaupungille, oli omiaan lisäämään pelkoa. Hautajaisia nähtiin yhtämittaa, ja yleinen mielipide oli, että tuntematonta jumalaa oli lepytettävä uusilla »piaculoilla». Temppeleissä uhrattiin Jupiterille ja Libitinalle. Vihdoin levisi kaikista Tigellinuksen ja hänen kätyriensä ponnistuksista huolimatta huhu, joka voitti yhä enemmän alaa, nimittäin se, että kaupunki oli poltettu Caesarin käskystä ja että kristityt kärsivät syyttömästi.

Mutta juuri siitä syystä Nero ja Tigellinus eivät suinkaan lakkauttaneet vainoja. Kansan rauhoittamiseksi jaettiin yhä uudelleen jyviä, viiniä ja oliveja. Julistettiin määräyksiä, joiden mukaan talojen rakentaminen tuli paljoa huokeammaksi kuin ennen, ja päätettiin kuinka leveitä katujen tuli olla sekä kummoisia aineita rakentaessa sai käyttää, jotta valkeanvaara tulevaisuudessa vältettäisiin. Caesar itse otti osaa senaatin istuntoon ja neuvotteli innokkaasti »isien» kanssa kansan ja kaupungin onnesta, mutta uhrien osalle ei langennut armon varjoakaan. Maailman valtiaille oli pääasia, että kansa uskoisi armottoman rangaistuksen kohtaavan yksin syyllisiä. Ei ainoakaan senaattori korottanut ääntään puolustamaan kristittyjä, sillä kukaan ei uskaltanut loukata Caesaria. Mutta ihmiset, joiden katse ulottui hiukan kauemma tulevaisuuteen, vakuuttivat, että tämä uskonto oli järkyttävä roomalaisen herrauden perustukset.

Ainoastaan kuolevat ja kuolleet luovutettiin sukulaisille, sillä Rooman laki ei määrännyt kostoa kuolleille. Vinitiusta lohdutti se tieto, että hän, jos Lygia kuolee, saa haudata hänet perhehautaansa ja itse levätä hänen rinnallaan. Hän ei enää vähimmässäkään määrin toivonut voivansa pelastaa häntä kuolemasta ja eli itsekin ikäänkuin ulkopuolella elämää, kokonaan vaipuneena Kristukseen. Hän ei enää ajatellutkaan elämää muualla kuin iäisyydessä, ja hänen uskonsa oli käynyt niin järkähtämättömäksi, että iäisyys hänen silmissään näytti paljoa todellisemmalta ja kouraantuntuvammalta kuin ajallinen elämä, jossa hän siihen asti oli elänyt. Hartaus täytti hänen sydämensä. Hän muuttui, vielä eläessään maailmassa, ruumiittomaksi olennoksi, joka ikävöi täydellistä vapautusta sekä itselleen että toiselle rakastetulle sielulle. Hän kuvitteli, että he Lygian kanssa käsi kädessä lähtevät taivaaseen. Siellä Kristus siunaa heidät ja sallii heidän asua kirkkaudessa, joka on rauhaisa ja ääretön niinkuin rusko taivaalla. Ainoastaan sitä hän rukoili Kristukselta, että Kristus vapauttaisi Lygian kidutuksesta sirkuksessa ja sallisi hänen rauhallisesti nukkua vankilassa. Vinitius oli aivan vakuutettu, että hän kuolisi yhtaikaa kuin Lygia. Hän käsitti, ettei hän siihen verimereen nähden, joka oli vuodatettu, saanut toivoa että yksin Lygia pelastuisi. Olihan hän Pietarilta ja Paavalilta kuullut, että heidänkin täytyisi kärsiä marttyyrikuolema. Nähtyään Chilonin ristinpuulla oli hän sitäpaitsi käsittänyt, että kuolema, yksin marttyyrikuolemakin, saattoi olla suloinen. Sentähden hän vain toivoi, että kuolema pian tulisi heille molemmille ja muuttaisi heidän huonon, surullisen ja raskaan kohtalonsa paremmaksi.

Ajoittain hän jo tunsi haudantakaisen elämän esimakua. Surusta, joka kaiken aikaa oli pitänyt heidän molempien sieluja kahleissaan, katosi katoamistaan entinen kirpeä katkeruus, ja vähitellen se muuttui pyhitetyksi, tyyneksi nöyrtymiseksi Jumalan tahdon alle. Vaivoin Vinitius ennen oli purjehtinut vastatuuleen, hän oli taistellut ja väsynyt. Nyt hän antoi mennä myötätuuleen ja oli vakuutettu, että aallot vievät hänet iäisen rauhan satamaan. Hän arvasi, että Lygia, samaten kuin hänkin, valmistautuu kuolemaan. Vaikka siis vankilanmuurit heitä eroittavat, niin he jo kulkevat yhdessä. Ja sitä ajatellessa hymähti Vinitius onnellisena.

Heidän ajatuksensa kulkivat todella aivan rinnan, ikäänkuin he joka päivä pitkän aikaa olisivat vaihtaneet niitä. Lygiakaan ei toivonut eikä ikävöinyt mitään muuta kuin elämää haudan tuolla puolen. Kuolema tuotti hänelle pelastuksen hirveistä vankilanmuureista, Caesarin ja Tigellinuksen käsistä; kuolema tuotti hänelle vapautuksen ja yhdisti hänet ja Vinitiuksen. Tämän järkähtämättömän varmuuden rinnalla kävi kaikki muu mitättömäksi. Kuoleman jälkeen oli Lygialle alkava maallinenkin onni, sentähden hän tavallaan odotti kuolemaa niinkuin morsian odottaa häiden aikaa.

Sama ääretön uskonpyörre, joka tempasi tuhansia Kristuksen uskon ensimäisistä tunnustajista haudan tuonne puolen, oli tarttunut Ursukseenkin. Hänenkään sydämensä ei pitkiin aikoihin ollut tahtonut suostua Lygian kuolemaan, mutta kun vankilan muurien taakse joka päivä tunki huhuja siitä, mitä amfiteattereissa ja puutarhoissa tapahtui, kun kuolema näytti olevan kaikkien kristittyjen välttämätön kohtalo ja samalla niin suuri onni, että se voitti kaikkien kuolevaisten käsitykset onnesta, ei hän enää lopulta uskaltanut rukoilla Kristusta eikä kieltää Lygialta sitä onnea tai siirtää sitä epämääräiseen tulevaisuuteen. Yksinkertainen barbari arveli, että lygiläisten kuninkaan tytär taivaan ihanuuden keskellä merkitsee enemmän kuin kokonainen lauma samanlaisia moukkia, kuin hän itse on, ja että kuninkaan tytär iankaikkisessa kunniassa saa istua likempänä »Karitsaa» kuin muut. Tosin hän oli kuullut, että ihmiset Jumalan edessä ovat samanarvoiset, mutta hänen sielunsa pohjalla kyti kuitenkin tunne, että kuninkaan, vieläpä kaikkien lygiläisten kuninkaan tytär, toki on parempi kuin mikä orjatar hyvänsä. Hän toivoi myöskin, että Kristus sallisi hänen vielä kauan aikaa palvella Lygiaa. Hänellä itsellään oli vain yksi ainoa toivomus: se, että hän saisi kuolla ristinpuussa kuten »Karitsa». Mutta sellainen kuolema oli hänen silmissään niin suuri onni, ettei hän todellakaan uskaltanut rukoilla sitä itselleen, vaikka hän tiesi, että Roomassa oli tapana ristiinnaulita suurimpiakin pahantekijöitä. Hän arveli, että hänet varmaankin määrätään kuolemaan villien petojen hampaissa, ja se häntä huolestutti. Hän oli lapsuudestaan asti mielellään oleskellut asumattomissa erämaissa, ainaisilla metsästysretkillä, ja niiden kautta tullut lygiläisten joukossa kuuluisaksi yliluonnollisista voimistaan jo ennenkuin hän oli mieheksi päässytkään. Metsästys oli hänelle pysynyt niin mieluisana työnä, että hänen myöhemminkin, Roomassa ollessa, tuon tuostakin oli täytynyt lähteä vivarioihin ja amfiteattereihin katselemaan tuttuja ja tuntemattomia petoja. Kun hän ne näki, heräsi hänessä vastustamaton taistelun ja tappamisen halu, ja sentähden hän nytkin pelkäsi, että hänet, jos hänen amfiteatterissa täytyy kohdata niitä, valtaa kristitylle sopimaton kiusaus, kristityn kun pitäisi kuolla hurskaasti ja kärsivällisesti. Mutta hän luotti tässäkin suhteessa Kristuksen huolenpitoon ja lohdutti itseään toisilla, suloisemmilla ajatuksilla. Olihan hän kuullut »Karitsan» julistaneen sodan helvetin voimia ja pahoja henkiä vastaan—jommoisina kristinoppi piti kaikkia pakanallisia jumalia—ja siinä sodassa arveli hän ainakin voivansa olla »Karitsalle» hyödyllinen ja osaavansa auttaa Häntä paremmin kuin muut. Hän oli nimittäin vakuutettu, että hänen sielunsakin täytyi olla väkevämpi muiden marttyyrien sieluja. Päiväkaudet hän vietti rukouksessa, palveli vankeja, auttoi vartijoita ja lohdutti prinsessaansa, joka suri sitä, ettei hän lyhyen elämänsä aikana ollut ehtinyt tehdä niin paljo hyviä töitä kuin kuuluisa Thabita, josta apostoli Pietari aikoinaan oli kertonut. Vartijat, jotka vankeudessakin pelkäsivät jättiläisen hirveitä voimia—eihän niitä pidelleet mitkään köydet eikä kahleet—rupesivat lopulta pitämään hänestä hänen lempeytensä tähden. Monesti he olivat ihmetelleet hänen hyvää tuultaan ja vihdoin he kysyivät häneltä syytä siihen. Silloin hän kertoi heille mikä elämä häntä kuoleman jälkeen odottaa, ja hänen sanoistaan henki niin järkähtämätön varmuus, että he kummissaan kuuntelivat häntä. Ensi kerran he kuulivat, että maan allekin, jonne ei auringonsäde pääse, voi päästä onnea. Ja kun hän kehoitti heitä uskomaan »Karitsaan», ei kenenkään päähän pälkähtänyt pitää hänen työtään orjan työnä tai hänen elämäänsä orjan elämänä, mutta monet ajattelivat omaa kohtaloaan, jonka määränä oli kuolema.

Mutta kuolema tuotti heille vain uutta pelkoa eikä mitään hyvää, kun sensijaan tuo lygiläinen jättiläinen ja neito, joka kuin kukkanen oli viskattu vankilan olkiin, kulkivat sitä kohti riemulla, ikäänkuin olisivat kulkeneet onnen portteja kohti.

KUUDESKYMMENESVIIDES LUKU.

Eräänä iltana tuli senaattori Scevinus tervehtimään Petroniusta ja puhui laajalti kovista ajoista, joissa he molemmat elivät, ja Caesarista. Hän puhui niin suoraan, että Petronius, vaikka he olivat ystävät, rupesi käymään varovaiseksi. Scevinus sanoi maailman menevän nurin ja käyvän ihan hulluksi ja arveli, että koko tämän sekasotkun täytyy päättyä onnettomuuteen, joka on vielä paljoa hirveämpi kuin Rooman palo. Hän väitti augustianienkin olevan tyytymättömiä ja sanoi, että pretorianien toinen prefekti, Fenius Rufus, suurimmalla vastenmielisyydellä pani täytäntöön Tigellinuksen hirveät määräykset sekä että koko Senecan perhe oli äärimmilleen loukkaantunut Caesarille siitä tavasta, millä hän oli kohdellut vanhaa opettajaansa ja Lucanusta. Vihdoin hän mainitsi, että kansa, yksin pretorianitkin olivat tyytymättömät ja että Fenius Rufuksen oli onnistunut voittaa puolelleen suuri osa viimemainittuja.