Ennen oli iltanäytäntöjä annettu sekä sirkuksessa että amfiteatterissa ani harvoin ja vain satunnaisesti, mutta Neron aikana ne kävivät tavallisiksi. Augustianit pitivät niistä, sillä niitä seurasi tavallisesti juhlia ja juominkeja, jotka kestivät aamuun asti. Kansa oli tosin jo kyllästynyt vereen, mutta kun se kuuli, että kilpaleikit nyt ovat loppumaisillaan ja että viimeisten kristittyjen tulee kuolla illan näytännössä, suuntasivat lukemattomat laumat askeleensa amfiteatteriin. Augustianit saapuivat paikalle joka mies, sillä he tiesivät, ettei näytäntö olisi tavallista laatua, vaan että Caesar oli päättänyt valmistaa itselleen murhenäytelmän Vinitiuksen tuskista. Tigellinus oli pitänyt salassa, mikä kidutuskeino oli määrätty nuoren tribunin morsiamelle, ja tämä asianhaara oli vain omiaan kiihoittamaan yhteistä uteliaisuutta. Ne, jotka ennen olivat nähneet Lygian Plautiusten luona, kertoivat kummia hänen kauneudestaan. Toiset keskustelivat innokkaasti siitä, saisivatko he todella tänään nähdä hänet arenalla, sillä useat niistä, jotka Nervan kemuissa olivat kuulleet Caesarin vastauksen Petroniukselle, tulkitsivat sen kahdella eri tavalla. Muutamat selittivät sen nimittäin niin, että Nero antaa tai ehkä on jo antanut neidon Vinitiukselle: olihan hän panttivanki, joka vapaasti sai palvella mitä jumalaa tahtoi ja jota kansojen oikeus ei sallinut rangaista.
Epävarmuus, odotuksen kiihko ja uteliaisuus oli vallannut kaikki läsnäolevat. Caesar saapui paikalle tavallista aikaisemmin, ja samassa ruvettiin taasen kuiskaileman, että tänään varmaan tapahtuu jotakin erinomaista. Caesarin seurassa oli nimittäin paitsi Tigellinusta ja Vatiniusta Cassius, jättiläiskokoinen ja tavattoman väkevä sadanpäämies, jonka Caesar tavallisesti otti matkaansa, kun hän tarvitsi puolustajaa, esimerkiksi kun hänen tuli halu lähteä yöllisille huviretkille Suburraan—niiden nimeksi oli pantu »sagatio»—ja urheiluna oli pyydystää vastaan tulevia naisia sotilasviittaan. Yleisö huomasi, että itse amfiteatterissakin oli ryhdytty varokeinoihin. Pretorianivartijoita oli lisätty, eikä heidän komentajanaan ollut sadanpäämies, vaan tribuni Subrius Flavius, mies, joka oli tunnettu Neron sokeaksi puolustajaksi. Selvästi saattoi huomata, että Nero oli tahtonut varustautua ottamaan vastaan kaikkia Vinitiuksen epätoivonpurkauksia, ja se oli tietysti omiaan kiihoittamaan uteliaisuutta entistä enemmän.
Kaikkien katseet kääntyivät jännitetyllä uteliaisuudella siihen paikkaan, missä onneton sulhanen istui. Hän oli hyvin kalpea ja otsalta valui hikipisaroita. Ei hän illan tapahtumista tietänyt enempää kuin muutkaan katselijat, mutta levottomuus kalvoi häntä sielun pohjaa myöten. Petronius, joka tosin ei itsekään tarkalleen tietänyt mitä tapahtuisi, ei ollut sanonut hänelle mitään. Nervan kemuista palatessaan hän vain oli kysynyt, oliko Vinitius valmis kaikkeen. Sittemmin hän myöskin oli kysynyt, tulisiko hän näytäntöön. Vinitius oli molempiin kysymyksiin vastannut: »kyllä!», mutta sitten hänen pintaansa oli alkanut karmia, sillä hän oli käsittänyt, ettei Petronius tehnyt kysymyksiään suotta. Hän oli viime aikoina elänyt ikäänkuin ulkopuolella elämää, itse puolestaan vaipuneena ajattelemaan kuolemaa ja toivottaen kuolemaa Lygialle, sillä olihan kuolema tuottava heille sekä vapauden että erottamattoman yhdyselämän. Mutta nyt hän tunsi, että on aivan toista etäältä kuvitella viimeistä hetkeä rauhallisena nukkumisena kuin lähteä katselemaan sen ihmisen kiduttamista, joka on elämää rakkaampi. Kaikki entiset tuskat tulivat valtavalla voimalla takaisin. Tyyntynyt epätoivo alkoi taasen raivota hänen sielussaan; hänet valtasi vanha halu: hän tahtoi pelastaa Lygian mistä hinnasta hyvänsä. Hän oli aamusta alkaen koettanut päästä cuniculumeihin katsomaan, olisiko Lygia niissä, mutta pretorianisotamiehet vartioivat kaikkia ovia, ja käskyt olivat tällä kertaa olleet niin ankarat, etteivät tututkaan sotamiehet taipuneet rukouksien eikä kullan vaikutuksesta. Vinitius arveli, että epävarmuus tappaa hänet jo ennenkuin hän ehtii näytäntöä nähdäkään. Hänen sydämensä pohjalla kyti sentään vielä se toivo, että Lygia ehkä ei ole amfiteatterissa ja että hänen pelkonsa ehkä on turha. Ajoittain hän tarttui tähän toivoon kaikin voimin. Hän koetti ajatella, että Kristus on voinut kutsua hänet luokseen vankilasta, sillä sirkuskidutukseen Hän ei voi sallia hänen joutua. Ennen oli Vinitius päättänyt kaikessa alistua Hänen tahtoonsa, mutta nyt, kun hän tyhjin toimin palasi cuniculumin ovelta paikalleen amfiteatterissa ja kun hän huomasi, että kaikki häneen uteliaasti katselivat, tunsi hän, että hirveimmätkin otaksumat saattavat toteutua. Silloin hän kiihkeästi rupesi hengissään rukoilemaan pelastusta ja hänen rukouksensa kävi miltei uhkaavaksi. »Sinä voit!» toisteli hän toistelemistaan ja väänteli epätoivoissaan käsiään. »Sinä voit!» Hän ei ollut saattanut ajatella, että tämä hetki todellisuudessa olisi niin hirveä. Hän ei tietänyt mitä hänen sielussaan tapahtui, ainoastaan sen hän tiesi, että jos hänen täytyy nähdä Lygiaa kidutettavan, niin hänen rakkautensa muuttuu vihaksi ja hänen uskonsa epätoivoksi. Samalla nämä tunteet häntä kauhistuttivat, sillä hän pelkäsi loukkaavansa Kristusta, jolta hän juuri oli rukoillut armoa ja ihmettä. Ei hän enää rukoillut, että Lygia saisi jäädä eloon, hän tahtoi vain, että hän kuolisi ennenkuin hänet kuljetettaisiin arenalle. Hän rukoili tuskansa syvimmästä kuilusta: »Älä kiellä minulta tätä yhtä ainoaa! Minä lupaan sitten rakastaa sinua vielä paljoa enemmän kuin tähän asti.» Vihdoin hänen ajatuksensa särkyivät niinkuin aallot, joita vihuri repii. Hänet valtasi halu kostaa ja vuodattaa verta. Hänen teki hurjasti mieli karata Neron kimppuun ja kuristaa hänet koko yleisön nähden, ja samalla hän tunsi, että hän sillä halulla loukkaa Kristusta ja rikkoo Hänen käskynsä. Tuon tuostakin hänen päähänsä vielä välähti toivo, että kaikkivoipa ja laupias käsi torjuu vaaran, joka hänen sieluaan tärisyttää, mutta samassa toivo sammui ja sijaan tuli ääretön alakuloisuus: se, joka ainoalla sanalla olisi voinut hävittää tämän sirkuksen ja pelastaa Lygian, hylkäsi hänet, vaikka tyttö Häneen luotti ja Häntä rakasti puhtaan sydämensä koko voimalla. Siellä hän nyt makaa pimeässä cuniculumissa, heikkona, turvatonna, hylättynä, eläimistyneiden vartijoiden armojen varassa, ehkäpä henkitoreissaan, ja Vinitiuksen täytyy neuvotonna odottaa tässä hirveässä amfiteatterissa, tietämättä mikä kidutustapa hänelle on määrätty ja mitä hän hetkisen perästä saa nähdä. Kuten ihminen, joka putoaa kuiluun, tarttuu kaikkeen mitä sen syrjällä kasvaa, niin Vinitiuskin, kun hänen mielensä alkoi kuohua, tarttui ajatukseen, että yksin usko hänet voi pelastaa. Ei ollut jäljellä muuta kuin se ainoa keino! Olihan Pietari sanonut, että usko voi järkyttää maan perustukset!
Hän kokosi siis voimansa, tukahutti epäilyksensä, keskitti koko olentonsa voimat sanaan: »uskon» ja odotti ihmettä.
Mutta kuten liiaksi jännitetyn kielen täytyy katketa, niin hänenkin jännityksensä laukesi. Kalman kalpeus peitti hänen kasvonsa ja ruumis alkoi kangeta. Hän ajatteli, että hänen rukouksensa oli kuultu, sillä nyt hän kuolee. Varmaan Lygia myöskin kuolee, ja Kristus ottaa heidät sillä lailla luoksensa. Arena, lukemattomien läsnäolijaan valkeat togat, tuhansien lamppujen ja soihtujen valo, kaikki katosi hänen silmistään.
Mutta tämä voimattomuus ei kestänyt kauaa. Hetkisen perästä hän heräsi, kärsimättömän yleisön jalkojen töminä hänet herätti.
"Olet sairas!" huudahti Petronius. "Anna kantaa itsesi kotiin!"
Ja välittämättä Caesarista nousi hän tukemaan Vinitiusta ja päätti seurata häntä kotiin. Hän sääli häntä sydämensä pohjasta ja samalla häntä harmitti niin, että hän töin tuskin saattoi hillitä mielensä kun hän näki Caesarin smaragdin läpi tarkastavan Vinitiusta ja mielihyvällä tutkivan hänen tuskiaan, ehkäpä sitten kirjoittaakseen niistä pöyhkeitä säkeitä ja saadakseen yleisön kättentaputuksia.
Vinitius ravisti päätään. Hän saattoi kuolla tänne amfiteatteriin, mutta liikahtaa paikaltaan hän ei voinut. Saattoahan näytäntö sitäpaitsi alkaa minä hetkenä hyvänsä.
Seuraavana hetkenä kaupungin prefekti todella otti esiin punaisen huivin ja antoi merkin. Samassa rupesivat saranat vastapäätä Caesarin podiumia narisemaan, ja mustasta kidasta astui kirkkaasti valaistulle arenalle Ursus.