Jättiläinen irroitti silmänräpäyksessä nuoran sen sarvista, otti tytön syliinsä ja rupesi hengittämään hätäisesti.
Hänen kasvonsa kalpenivat, hiki uitti hiukset läpimäriksi, hartiat ja käsivarret olivat kuin veteen kastetut. Hetkisen hän seisoi kuin tiedotonna, sitten hän nosti silmänsä ja loi katseensa yleisöön.
Koko amfiteatteri joutui riemun raivoon.
Muutaman tuhannen katselijan suosionosoitukset panivat rakennuksen seinät tärisemään. Sellaista innostusta ei ollut nähty koko näytäntöjen aikana. Ylärivien katselijat jättivät paikkansa ja rupesivat lappamaan alas sekä tunkeutuivat käytäviin, jotta paremmin näkisivät jättiläisen. Kaikkialta kuului ääniä, jotka pyysivät armoa, intohimoisia, itsepintaisia ääniä, jotka pian paisuivat valtavaksi huudoksi. Jättiläinen oli käynyt ruumiillista voimaa ihailevan yleisön lemmikiksi ja Rooman ensimäiseksi henkilöksi.
Hän puolestaan ymmärsi, että joukko anoi hänelle elämää ja vapautta, mutta kaikesta päättäen hän ei ajatellut yksin omaa itseään. Hetkisen hän katseli ympärilleen, sitten hän likeni Caesarin podiumia ja sylkyttäen impeä käsivarsillaan nosti silmänsä, joissa oli rukoileva ilme. Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut sanoa:
"Armahtakaa häntä! pelastakaa hänet! hänen tähtensä minä sen tein!"
Yleisö käsitti täydellisesti mitä hän tarkoitti. Sekä kansan että ritarien ja senaattorien sydän heltyi, kun he näkivät neidon lygiläisen sylissä. Hän oli jättiläisen rinnalla kuin pieni lapsi. Hänen hienot, alabasterinkarvaiset kasvonsa, hänen avuttomuutensa, hirveä vaara, josta jättiläinen hänet oli pelastanut, hänen kauneutensa ja rakkautensa—kaikki oli omiaan liikuttamaan mieliä. Toiset arvelivat näkevänsä isän, joka rukoilee armoa lapselleen. Säälin tunne puhkesi äkkiä ilmoille kuin liekki. Johan verta oli vuodatettu tarpeeksi, johan kuolemaa ja kidutusta oli nähty yllin kyllin. Yleisö alkoi anoa armoa molemmille, ja äänissä värisi kyynelten kaiku.
Ursus kierteli arenaa, yhä kiikutellen neitoa käsivarsillaan ja silmillään ja liikkeillään rukoillen, että hän saisi elää. Mutta Vinitius kimmahti äkkiä paikoiltaan, hypähti rintanojan yli, joka erotti ensimäiset istumapaikat arenasta, riensi Lygian luo ja peitti togallaan hänen alastoman ruumiinsa.
Sitten hän repäisi auki tunican rintansa kohdalta, paljasti haavojen arvet, jotka hän oli saanut Armenian sodassa, ja ojensi käsivartensa kansan puoleen.
Silloin syntyi amfiteatterissa innostus, jonka vertaista ei ikinä ole vielä nähty. Kansanjoukko tömisteli jalkojaan ja ulvoi. Armoa anovat äänet kävivät suorastaan uhkaaviksi. Ihmiset eivät puolustaneet ainoastaan jättiläistä, vaan sekä neitoa että soturia ja heidän rakkauttaan. Tuhannet katselijat kääntyivät Caesarin puoleen, heidän silmistään säihkyi viha ja kädet pusertuivat nyrkeiksi. Mutta Caesar viivytteli eikä tietänyt, mitä tehdä. Tosin hän ei erityisesti vihannut Vinitiusta, eikä Lygiankaan kuolema saattanut tuottaa hänelle mitään hyötyä, mutta hän olisi tahtonut nähdä härän sarvillaan lävistävän tytön ruumiin tai tallaavan sen mäsäksi jalkojensa alle. Hänen synnynnäinen julmuutensa, eläimistynyt mielikuvituksensa ja himonsa nautti sellaisista näytelmistä. Ja nyt tahtoi kansa riistää häneltä nautinnon aivan silmien edestä. Viha leimahti hänen pöhöttyneille kasvoilleen, kun hän sitä ajatteli. Ei itserakkauskaan olisi sallinut hänen alistua joukon tahdon alle, mutta hänen myötäsyntyinen pelkuruutensa esti häntä ryhtymästä sitä vastustamaan.