Hän rupesi nyt tähystelemään eikö hän edes augustianien joukossa näkisi sormia, jotka viittaisivat alaspäin, s.o. antaisivat kuolon merkkiä. Petroniuksen käsi oli pystyssä, ja hänen kasvonsa tähtäsivät miltei uhkaavasti Caesariin. Taikauskoinen mutta haaveiluun taipuvainen Vestinus, joka pelkäsi henkiä, mutta ei ihmisiä, antoi armon merkin. Samoin teki Scevinus, Nerva, Tullius Senecio, vanha, kuuluisa päällikkö Ostorius Scapula, Antistus, Piso, Vetus, Crispinus, Minutius Termus, Pontius Telesinus ja Traseas, jota kansa kunnioitti. Kun Caesar tämän näki, otti hän loukkaantuneena ja harmissaan smaragdin silmänsä edestä, mutta samassa Tigellinus, joka kaikella muotoa tahtoi vahingoittaa Petroniusta, kumartui hänen puoleensa ja virkkoi:
"Älä anna perään, jumalallinen. Onhan meillä pretorianit!"
Nero käänsi nyt katseensa sinnepäin, missä ankara Subrius Flavius pretorianeineen oli. Tämä herra oli tähän asti koko sieluineen ja mielineen ollut Caesarin puolella, mutta nyt sai Caesar nähdä kummia. Vanhan tribunin ankarat kasvot olivat kyynelten vallassa, ja hän piti kättään korkealla ilmassa, armoa anoen.
Kansanjoukko kiihtyi kiihtymistään. Tömistelevien jalkojen alla tuprusi tomua niin, että se täytti koko amfiteatterin. Melun seasta saattoi eroittaa huudot: »Vaskiparta! äidinsurmaaja! murhapolttaja!»
Nero pelästyi. Sirkuksessa oli kansa kaikkivaltiaana herrana. Tosin edelliset Caesarit, varsinkin Kaligula, silloin tällöin olivat uskaltaneet asettua sen tahtoa vastaan; ja seurauksena oli aina ollut mellakoita, jopa verenvuodatustakin. Mutta Neron asema oli aivan toinen. Ensinnäkin hän näyttelijänä ja laulajana oli kansan suosion tarpeessa, toiseksi hän tahtoi pitää kansaa puolellaan vastapainona senaattoreille ja patricioille, vihdoin hän Rooman palon jälkeen kaikin voimin oli koettanut voittaa puolelleen kansaa ja kääntää sen vihaa kristittyjä vastaan. Hän ymmärsi siis, että vastusteleminen saattoi käydä suorastaan vaaralliseksi. Sirkuksessa alkanut mellakka saattoi levitä koko kaupunkiin ja seuraukset saattoivat olla arvaamattomat.
Vielä kerran hän katsahti Subrius Flaviukseen, senaattorin sukulaiseen centurio Scevinukseen ja sotamiehiin, ja kun hän joka taholla näki rypistyneitä kulmakarvoja, kiihoittuneita kasvoja ja silmiä, jotka tuijottivat suoraan häneen, antoi hän armon merkin.
Silloin täytti kättentaputusten myrsky amfiteatterin laesta lattiaan asti. Kansa oli nyt täysin vakuutettu tuomittujen turvallisuudesta, sillä tästälähtien oli se heidän holhoojanaan, ja silloin ei Caesarinkaan ollut hyvä uhata heitä kostollaan.
KUUDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.
Neljä bitynilaista orjaa kantoi varovasti Lygian Petroniuksen taloon. Vinitius ja Ursus astelivat vieressä kiiruhtaen minkä ikinä voivat saadakseen Lygian niin pian kuin suinkin kreikkalaisen lääkärin käsiin. He astelivat äänettöminä; päivän tapahtumien jälkeen ei tehnyt mieli ryhtyä keskusteluun. Vinitius oli tähän asti ollut ikäänkuin tajutonna. Hän toisti toistamistaan, että Lygia on pelastettu, ettei häntä uhkaa vankila eikä kuolema sirkuksessa enää, että kaikki onnettomuudet jo ovat menneet menojaan ja että hän paraikaa vie häntä kotiin, elääkseen erottamattomasti hänen kanssaan yhteydessä. Mutta hänestä tuntui sittenkin siltä, kuin tämä kaikki olisi ollut uuden elämän alkua eikä todellisuutta. Tuon tuostakin hän kumartui katsomaan kantotuolissa lepääviä rakkaita kasvoja. Kuun valossa näytti siltä kuin Lygia vain olisi nukkunut, ja Vinitius toisteli toistelemistaan itsekseen: "se on hän! Kristus on hänet pelastanut!" Hänen mieleensä muistui, että spolariumiin, jonne hän ja Ursus olivat kantaneet Lygian, oli tullut joku vieras lääkäri ja tämä oli vakuuttanut, että neito elää ja jää henkiin. Sitä ajatellessa valtasi Vinitiuksen sellainen riemu, että hän luuli rintansa halkeavan. Hän kävi tuon tuostakin niin voimattomaksi, että hänen täytyi nojautua Ursuksen käsivarteen, sillä hän ei omin voimin olisi päässyt paikalta. Mutta Ursus katseli taivasta, joka oli tähtiä täynnä, ja rukoili.
He riensivät katujen poikki, joilla vastarakennetut valkeat talot häikäisevästi paistoivat kuun valossa. Kaupunki oli autiona. Vain siellä täällä porttikäytävissä tanssi ja lauloi ihmisiä, murattiseppeleet kulmilla, huilujen soidessa. Olihan yö ihana, ja juhlapäiviä oli kestänyt siitä asti, kun kilpaleikit alkoivat. Vähää ennen kuin saavuttiin kotitalolle, lakkasi Ursus rukoilemasta ja virkkoi hiljaa, ikäänkuin hän olisi pelännyt herättävänsä Lygian: