"Herra, Vapahtaja hänet pelasti kuolemasta. Kun minä näin hänet härän sarvissa, olin hengissä kuulevinani äänen lausuvan: »puolusta häntä!» ja varmaan se oli Karitsan ääni. Vankila oli kuluttanut voimani, mutta Hän palautti ne minulle siksi hetkeksi ja Hän pehmitti kovakouraisen kansan mielen niin, että se rukoili hänen puolestaan. Tapahtukoon Hänen tahtonsa!"
Vinitius lausui:
"Siunattu olkoon Hänen nimensä!"
Enempää ei hän saanut sanotuksi, sillä itkunpuuska alkoi äkkiä tärisyttää hänen rintaansa. Hänet valtasi vastustamaton halu heittäytyä maahan kiittämään Vapahtajaa armosta ja ihmeestä.
Samassa he kuitenkin saapuivat kotiin. Palvelijat, joille orja edeltäkäsin oli lähetetty viemään sanaa, olivat kaikki vastassa. Paavali Tarsolainen oli jo Antiumissa kääntänyt suurimman osan heistä kristinuskoon, ja he tunsivat tarkalleen koko Vinitiuksen onnettomuuden. Heidän ilonsa oli siis ääretön, kun he näkivät uhrit, jotka olivat pelastuneet ilkeän Neron kynsistä, ja heidän ilonsa yhä suureni, kun parantaja Theokles, tutkittuaan Lygian, ilmoitti, ettei hän ollut saanut ainoatakaan vaarallista vammaa. Vankilakuumetta oli vain seurannut heikkous, mutta kun hän siitä tointuisi, niin hän paranisi.
Samana yönä hän jo pääsi tajuihinsa. Hän heräsi kauniissa, korinttilaisten lamppujen valaisemassa cubiculumissa, keskellä verbena-lemua, eikä käsittänyt missä hän oli ja mitä hänelle tapahtui. Se hetki, jolloin hänet sidottiin kahleisiin kytketyn härän sarviin, oli jäänyt hänen mieleensä ja kun hän nyt näki Vinitiuksen kasvot lamppujen lempeässä, punertavassa valossa, arveli hän, etteivät he enää ole maan päällä. Ajatukset hänen heikontuneessa päässään olivat vielä sekaisin; hänestä tuntui aivan luonnolliselta, että he hänen väsymyksensä ja heikkoutensa takia olivat pysähtyneet lepäämään matkalla. Hän ei tuntenut minkäänlaista tuskaa, vaan hymyili Vinitiukselle ja aikoi kysyä, missä he ovat, mutta ei saanut huuliltaan kuin heikon kuiskauksen, josta Vinitius vaivoin eroitti nimensä.
Vinitius laskeutui polvilleen hänen vuoteensa ääreen, pani keveästi kätensä hänen otsalleen ja lausui:
"Kristus sinut pelasti ja palautti minulle!"
Hänen huulensa liikkuivat taasen, mutta kuiskauksesta oli mahdoton saada selvää. Hetkisen perästä hänen silmänsä sulkeutuivat, kevyt hengitys alkoi kohotella rintaa ja hän vaipui syvään uneen. Sitä parantaja Theokles juuri oli odottanut, sillä unen hän oli sanonut palauttavan terveyden.
Mutta Vinitius viipyi hänen luonaan polvillaan, rukoukseen vaipuneena. Koko hänen sielunsa oli sulanut rakkaudeksi, ja hänen tunteensa oli niin ääretön, että hän kokonaan unohtui siihen. Muutaman kerran kävi Theokles cubiculumissa, silloin tällöin työnsi kultatukkainen Eunikekin syrjään oviverhoa, ja vihdoin alkoivat kurjet, joita puutarhassa pidettiin, huudoillaan ilmoittaa päivän koittoa, mutta Vinitius viipyi yhä vielä hengissään Kristuksen jalkain juuressa. Ei hän kuullut eikä nähnyt mitä hänen ympärillään tapahtui, hänen sydämensä oli leimahtanut kiitollisuuden uhrituleksi, ja autuus oli hänet käsittänyt.