Hän eli kuin puoleksi taivaan mailla.
KUUDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.
Petronius, joka ei tahtonut loukata Caesaria, läksi heti Lygian vapaaksi päästyä muiden augustianien mukana Palatinukselle. Hän halusi kuulla, mitä siellä puhuttaisiin ja varsinkin vieläkö Tigellinus hautoisi uusia tuhotuumia neitoa vastaan. Tosin hän ja Ursus nyt olivat ikäänkuin kansan suojeluksen alaisina, ja varmaan olisi noussut aika meteli, jos joku olisi yrittänyt satuttaa kättänsä heihin, mutta Petronius, joka tunsi kaikkivaltiaan pretorianiprefektin vihan virkeyden, edellytti, että hän yhä koettaisi keksiä joitakin kostokeinoja sisarenpojalle, koskei hän saattanut vahingoittaa suorastaan Petroniusta itseään.
Nero oli harmistunut ja äreä, sillä näytelmä oli loppunut aivan toisin kuin hän oli toivonut. Alussa hän ei tahtonut edes katsoa Petroniukseen, mutta Petronius likeni häntä kylmäverisesti ja vapaana, kuten »arbiter elegantiarumin» sopi.
"Tiedätkö, jumalallinen," virkkoi hän, "mikä ajatus mieleeni juolahti? Kirjoitapa laulu neidosta, jonka maailmanvaltiaan käsky pelasti villin härän sarvista ja antoi sulhaselle. Kreikkalaiset ovat herkkäsydämisiä, ja varmaan sellainen laulu hurmaa heidät."
Neron täytyi kesken suuttumustaan mieltyä tuumaan. Siihen oli kaksikin syytä: ensinnä hän piti laulun aiheesta ja toiseksi se tarjosi hänelle tilaisuutta ylistää omaa itseään ylevämielisenä maailman valtiaana. Hetkisen perästä hän katsahti Petroniukseen ja virkkoi:
"Niin! taidat olla oikeassa! Mutta sopiiko minun ylistää omaa hyvyyttäni?"
"Eihän sinun tarvitse mainita omaa nimeäsi. Joka roomalainen arvaa ilmankin kenestä on kysymys, ja Roomasta leviää tieto pitkin koko maailmaa."
"Oletko varma, että siitä pidetään Akaiassa?"
"Kautta Polluxin!" huudahti Petronius.