Ja tyytyväisenä hän palasi kotiin, sillä hän oli nyt vakuutettu, ettei Nero, jonka elämäntarkoitus oli käyttää hyväkseen kaikkia todellisuuden tapahtumia kirjallisuudessa, pilaisi aihetta. Samalla hän sitäpaitsi sitoisi Tigellinuksen kädet. Tästä huolimatta Petronius yhä pysyi siinä vakaumuksessa, että Vinitiuksen on paras lähteä Roomasta niin pian kuin Lygian terveydentila vain sallii. Kun hän seuraavana päivänä näki Vinitiuksen, sanoi hän hänelle:
"Vie hänet Siciliaan. Asiat ovat järjestyneet niin, ettei teitä Caesarin puolelta uhkaa mikään vaara, mutta Tigellinus on valmis käyttämään keinonaan vaikkapa myrkkyä. Jollei hän teitä vihaakaan, niin hän vihaa minua."
Vinitius hymähti ja vastasi:
"Lygia oli villin härän sarvissa, ja kuitenkin Kristus hänet pelasti."
"Sopiihan sinun uhrata hekatombi hänen kunniakseen," vastasi Petronius hiukan kärsimättömästä, "mutta älä käske hänen toista kertaa pelastaa häntä… Muistatko, kuinka Aeolus otti vastaan Odysseuksen, kun tämä toistamiseen tuli pyytämään suotuisaa tuulta? Jumalat eivät mielellään toista tekojaan."
"Kunhan Lygia paranee," puhui Vinitius, "vien hänet Pomponia Graecinan luo."
"Se on oikein, varsinkin koska Pomponia on sairaana. Auluksen sukulainen, Antistius, kertoi sen minulle. Sillaikaa tapahtuu täällä kaikkinaisia asioita ja ihmiset unohtavat teidät. Onnellisimmat ovat näihin aikoihin unohdetut. Olkoon Fortuna aurinkonanne talvella ja varjonanne kesällä!"
Sen sanottuaan jätti Petronius Vinitiuksen nauttimaan onnestaan ja läksi
Theoklekselta kysymään Lygian terveyden tilaa.
Kaikki vaara oli jo ohi. Kellarissa olisi huonon ilman ja kaikkinaisen puutteen täytynyt tappaa hänet, sillä vankilakuume oli tehnyt hänet hyvin heikoksi, mutta nyt häntä vaalittiin niin huolellisesti kuin suinkin ja häntä ympäröi mukavuus, jopa ylellisyyskin. Kahden päivän perästä hänet Theokleksen käskystä kannettiin puutarhaan, joka oli huvilan ympärillä, ja siellä hän sai viipyä tuntikausia. Vinitius koristi hänen kantotuolinsa orvokeilla ja varsinkin iris-kukkasilla, jotka muistuttivat Auluksen talon atriumia. Usein he, istuen käsi kädessä suurten puiden varjossa, puhelivat entisistä tuskistaan ja kärsimyksistään. Lygia sanoi, että Kristus tahallaan oli kuljettanut Vinitiusta kärsimysten tietä. Hän oli tahtonut muuttaa hänen sielunsa ja vetää häntä puoleensa. Vinitius puolestaan tunsi hänen olevan oikeassa: häneen ei todella ollut jäänyt mitään entisestä patriciosta, jonka ainoana lakina oli ollut oma tahto. Menneet muistot eivät sentään olleet vähääkään katkerat. Molempien mielestä tuntui siltä, kuin hirveä menneisyys jo olisi jäänyt kauas, monien vuosien taakse. Heitä ympäröi rauha, jonka vertaista he eivät ikinä olleet kokeneet. He elivät uutta, sanomattoman autuasta elämää, joka oli vallannut heidät. Mellastakoon Roomassa Caesar ja täyttäköön maailman kauhulla—heitä varjelee valtias, joka on sata kertaa väkevämpi. Eivät he enää pelkää Caesarin häijyyttä ja hurjuutta, heidän silmissään on hän lakannut olemasta elämän ja kuoleman herra. Kerran auringon laskettua kuulivat he jalopeurojen ja muiden villien petojen kiljunnan etäisistä vivarioista. Ennen olivat äänet pahoina enteinä kauhistuttaneet Vinitiusta. Nyt he vain hymyillen katselivat toisiinsa ja nostivat silmänsä illan ruskoja kohti. Usein Lygia, joka vielä oli hyvin heikko ja joka ei omin voimin kyennyt liikkumaan, nukkui puutarhan hiljaisuudessa ja Vinitius vartioi häntä. Katsellessaan nukkuvan kasvoja tuli hän ehdottomasti ajatelleeksi, ettei se enää ollut sama Lygia, jonka hän oli nähnyt Auluksen puutarhassa. Vankeus ja tauti olivat kyllä ottaneet osansa hänen hurmaavasta kauneudestaan. Silloin kun Vinitius oli nähnyt hänet Auluksella, ja myöhemminkin, kun hän oli tullut ryöstämään häntä Miriamin talosta, oli hän ollut ihanainen kuin kuva tai kukkanen. Nyt olivat hänen kasvonsa miltei läpikuultavat, kädet laihat, ruumis taudin kalvama, huulet kalpeat. Yksin silmätkin näyttivät vähemmän sinisiltä kuin ennen. Kultatukkainen Eunike, joka kantoi hänelle kukkia ja peitti hänen jalkansa kallisarvoisilla kankailla, oli hänen rinnallaan kuin kyprolainen jumalatar. Turhaan koetti estetikko Petronius löytää Lygiasta entistä hurmaavaisuutta. Hän kohautti olkapäitään ja ajatteli itsekseen, ettei tuon tytön tähden totisesti olisi kannattanut nähdä kaikkia niitä vaivoja, tuskia ja huolia, jotka olivat olleet viemäisillään Vinitiukselta hengen. Sehän oli kuin varjo Elysiumin kentiltä! Mutta Vinitius, joka nykyään rakasti hänen sieluaan, rakasti häntä entistä enemmän, ja kun hän valvoi nukkuvan lemmittynsä vuoteen ääressä, tuntui hänestä siltä kuin hänen vartioitavanaan olisi ollut kokonainen maailma.