Ursus ja Vinitius pääsivät sotamiesten edelle ja saapuivat onnellisesti
Miriamin asunnolle, jossa tapasivat Pietarin ja kourallisen uskollisia.
Timoteus, Paavali Tarsolaisen apulainen, ja Linus olivat myöskin
saapuvilla.
Kun he saivat kuulla, että vaara oli niin likellä, vei Nazarius heidät kaikki kalatietä puutarhan pienelle portille ja siitä autioon kivilouhikkoon, joka oli muutaman sadan askeleen päässä Janiculuksen portilta. Ursuksen täytyi kantaa Linus, jonka jalka kidutettaessa oli mennyt poikki ja joka ei vieläkään ollut parantunut. Kun he olivat päässeet kuoppaan, tuntui turvalliselta. Nazarius sytytti soihdun, ja sen valossa alettiin keskustella, kuinka apostolin kallis henki olisi pelastettava.
"Herra," virkkoi Vinitius, "johdattakoon Nazarius sinut huomenna kaupungista Albanian vuoristoon. Siellä tapaamme toisemme ja lähdemme Antiumiin, jossa meitä odottaa laiva, valmiina viemään meidät Napoliin ja Siciliaan. Onnellinen päivä ja hetki, jolloin tulet talooni ja siunaat kotilieteni."
Ilomielin kuulivat toiset hänen sanansa. Hekin kehoittivat apostolia seuraamaan hänen neuvoaan.
"Varjele itseäsi, paimenemme," sanoivat he, "äläkä jää Roomaan. Suojele elävää totuutta, ettei se katoaisi maailmasta, kun me ja sinä katoamme. Kuule meitä, jotka rukoilemme sinua kuin isäämme."
"Tee se Kristuksen nimeen!" huusivat toiset ja tarttuivat hänen vaatteensa liepeeseen.
Hän vastasi heille:
"Lapseni! Kuka tietää, koska Herra määrää elämämme lopun."
Mutta hän ei myöskään sanonut jäävänsä Roomaan. Hän ei itsekään tietänyt mitä hänen piti tehdä, sillä hänen sielunsa pohjalla oli jo kauan kytenyt epävarmuus, vieläpä levottomuuskin. Mutta hänen laumansa oli hajoitettu ja työ tehty tyhjäksi. Seurakunnan, joka ennen tulipaloa oli kukoistanut kuin kaunis puu, oli »peto» tallannut maahan. Kaikki oli hävitetty. Ainoastaan kyyneleet ja tuskan ja kuoleman muistot olivat jääneet jäljelle. Kylvö oli lupaillut runsasta satoa, mutta saatana oli tallannut sen maahan. Enkelijoukot eivät olleet rientäneet onnettomien avuksi, vaan Nero hallitsi maailmaa kunniassa, julmana, entistä mahtavampana, merten ja kaikkien maiden herrana. Monesti Jumalan kalamies yksinäisyyden hetkinä oli nostanut kätensä taivasta kohti ja kysynyt: »Herra! mitä minun pitää tehdä? miten minun tulee menetellä? Kuinka minä, voimaton vanhus, saatan taistella pahuuden ääretöntä voimaa vastaan, jonka olet sallinut päästä valtaan ja voittoon?»
Niin hän oli huutanut ahdistetun sydämensä syvyydestä, hengissä yhä toistaen: »Ei ole enää lampaita, joita käskit minun kaitsea, ei ole enää seurakuntaa, autio ja alakuloinen on pääkaupunkisi—mitä siis nyt käsket minun tehdä? Tännekö minun tulee jäädä, tuleeko minun johtaa laumasi tähteet jonnekin merten taa, jotta me siellä hiljaisuudessa ylistäisimme Sinun nimeäsi?»