Hän ei ymmärtänyt mitä hänen piti tehdä. Tosin hän tiesi, ettei elävä totuus häviä, vaan että sen täytyy voittaa, mutta välistä hän arveli, ettei sen aika vielä ollut tullut. Ehkäpä se tulee vasta silloin, kun Herra tuomiopäivänä astuu maan päälle kunniassa ja voimassa, sata kertaa mahtavampana kuin Nero.
Monesti hän myöskin ajatteli, että jos hän jättää Rooman, niin uskovaiset seuraavat häntä, ja silloin hän johdattaa heidät kauas pois, Galilean varjoisiin lehtoihin, Tiberian meren tyynille rannoille, paimenten joukkoon, jotka lempeinä kuin kyyhkyset tai lampaat siellä kaitsevat karjojaan tymbron ja narduksen seassa. Ja yhä kiihkeämmin alkoi kalastajan sydän ikävöidä lepoa ja rauhaa, yhä valtavammaksi kävi halu päästä merelle ja Galileaan, yhä useammin puhkesi kyyneliä vanhuksen silmiin.
Hän oli jo tehnyt päätöksensä, mutta samassa hänet valtasi pelko ja levottomuus. Kuinka hän saattaisi jättää kaupungin, jossa sellaiset määrät marttyyrien verta oli valunut hiekkaan, jossa niin monen kuolevan huulet olivat todistaneet totuutta? Tuliko hänen välttää heidän kohtaloaan? Ja mitä hän vastaisi Herralle, kun kuulisi sanat: »He kuolivat uskonsa todistajina, mutta sinä pakenit»?
Yöt päivät hän vietti tuskassa ja ahdistuksessa. Ne, jotka jalopeurat repivät, jotka naulittiin risteihin ja jotka poltettiin Caesarin puutarhoissa, pääsivät hetkellisen tuskan perästä Herran luokse, mutta Pietari ei voinut nukkua, ja hänen tuskansa olivat suuremmat kuin ne, mitä pyövelit keksivät uhreilleen. Aamun koi valaisi monesti talojen kattoja, kun hän yhä vielä ahdistetun sydämensä syvyydestä huusi:
"Herra, miksi käskit minun tulla tänne, rakentamaan pääkaupunkiasi tähän pedon pesään?"
Kolmeenkymmeneen neljään vuoteen Herransa kuoleman jälkeen ei hän ollut nauttinut lepoa. Sauva kädessä hän oli kiertänyt maailmaa julistamassa »hyvää sanomaa». Matkat ja vaivat olivat kuluttaneet hänen voimiaan, ja kun hän vihdoin tässä maailman pääkaupungissa oli todistanut Mestarin tekoja, oli ainoa tulinen henkäys pahuuden suusta tehnyt tyhjäksi hänen työnsä, ja hän huomasi, että taistelu oli alettava uudelleen. Ja mikä taistelu! Toisella puolen Caesar, senaatti, kansa ja legionat, jotka rautaisena vanteena ympäröivät koko maailmaa, sen lukemattomia linnoituksia ja lukemattomia maita, mahti, jonka vertaista ei ihmissilmä ollut nähnyt—toisella puolen hän, Pietari, vuosien ja työn rasittamana, niin heikkona, että matkasauva tuskin pysyi vapisevassa kädessä.
Sentähden hän monesti vakuutti itselleen, ettei hän saata mitata voimiaan Caesarin kanssa, vaan että yksin Kristus itse voi päättää työn.
Kaikki nämä ajatukset lensivät nytkin hänen huolestuneeseen mieleensä, kun hän kuuli viimeisten uskollistensa pyynnöt. He asettuivat yhä ahtaampaan piiriin hänen ympärilleen ja toistelivat rukoillen:
"Varjele itseäsi, rabbi, ja johdata meidät pois pedon kynsistä."
Vihdoin käänsi Linuskin kidutetut kasvonsa hänen puoleensa.