Vihdoin nousi aurinko vuorten kaaren takaa, ja samassa sattui apostolin silmiin ihmeellinen näky. Kultainen kiekko ei kohonnutkaan taivaan korkeutta kohti, vaan ulkoni vuorista ja rupesi kieppumaan pitkin tietä.
Pietari seisahtui ja virkkoi:
"Näetkö tuota kirkkautta, joka meitä likenee?"
"En näe mitään," vastasi Nazarius.
Pietari varjosti kädellä silmiään ja jatkoi hetkisen perästä:
"Joku ihminen tulee meitä kohti auringon kirkkaudessa."
Mutta he eivät kuulleet minkäänlaisia askelia. Kaikkialla vallitsi hiiskumaton hiljaisuus, ainoastaan sen Nazarius huomasi, että puut etäällä värisivät, ikäänkuin joku olisi niitä ravistanut, sekä että kirkkaus yhä häikäisevämpänä valautui tasangolle.
Kummissaan hän alkoi katsella apostolia.
"Rabbi, mikä sinun on?" kysyi hän huolestuneena.
Mutta matkasauva vaipui Pietarin käsistä maahan, hän tuijotti vilkkumattomin silmin eteensä, suu oli auki ja kasvoilla kuvastui hämmästys, riemu ja ihastus.