"Kyllä."
Acte hymyili hellää hymyä ja lausui:
"Sitten varmaankin näet hänet kemuissa. Sinun täytyy mennä niihin, ensiksi jo sentähden, että sinun täytyy… Ainoastaan sellainen lapsi kuin sinä voi muuta ajatellakaan! Toiseksi sentähden, että jos tahdot palata Auluksen taloon, täytyy sinun saada tilaisuus pyytää Petroniusta ja Vinitiusta käyttämään vaikutusvaltaansa hyväksesi. Jos he olisivat täällä, niin he aivan varmaan sanoisivat aivan samaa kuin minä: että olisi hulluutta nousta vastarintaan. Mahdollisesti Caesar ei huomaisi poissaoloasi, mutta jos hän huomaisi ja tulisi ajatelleeksi, että olet uskaltanut vastustaa hänen tahtoaan, niin ei sinua enää mikään pelastaisi. Mene, Lygia… Kuuletko melua talosta? Aurinko alenee, ja pian alkavat vieraat saapua."
"Olet oikeassa, Acte," vastasi Lygia. "Minä seuraan neuvoasi."
Ei hän itsekään tietänyt, mikä oikeastaan ratkaisevasti vaikutti hänen päätökseensä. Hänen teki kyllä mielensä tavata Vinitius ja Petronius, mutta naisellisella uteliaisuudella halusi hän myöskin edes kerran eläessään nähdä kemut, Caesarin, hovin, kuuluisan Poppaean ja kaikki muut tuollaiset kaunottaret, sekä koko tuon sanomattoman komeuden, josta koko Rooma kertoi kummallisia asioita. Ja Acte oli oikeassa, sen tyttö selvästi tunsi. Hänen täytyi mennä. Kun siis sekä täytymys että selvä järki ja salainen halu veivät aivan samaan tulokseen, niin hän lakkasi epäilemästä.
Acte vei hänet nyt omaan unctuariumiinsa voidellakseen ja pukeakseen hänet. Eihän Caesarin talossa ollut puutetta orjattarista; Actenkin palveluksessa niitä oli joukottain, mutta koska Acte tahtoi osoittaa erityistä ystävällisyyttä neitoa kohtaan, jonka viattomuus ja kauneus oli valloittanut hänen sydämensä, päätti hän itse pukea hänet. Pian saattoikin huomata, että nuoressa, surumielisessä kreikattaressa, vaikka hän oli lukenut Paavali Tarsolaisen kirjeitä, oli säilynyt suuri määrä muinais-helleniläistä henkeä, johon ruumiillinen kauneus vaikutti voimakkaammin kuin kaikki muu maailmassa. Kun hän oli riisunut Lygian ja näki hänen sekä notkean että täyteläisen vartalonsa, joka oli kuin helmistä ja ruusuista rakennettu, pääsi häneltä hämmästyksen huudahdus. Hän astui pari askelta taapäin, katseli ihastuksissaan hänen verrattoman kaunista, keväistä vartaloaan ja puhkesi vihdoin puhumaan:
"Lygia, sinä olet tuhat kertaa kauniimpi Poppaeaa!"
Mutta tyttö, kasvatettuna Pomponian ankarassa talossa, jossa kainous vallitsi silloinkin, kun oli koolla vain naisia, seisoi hänen edessään ihanaisena kuin unennäkö, sopusuhtaisena kuin Praxiteleen veistämä kuva tai laulu, ujo puna poskilla, polvet koossa, kädet rinnoilla ja silmät luotuina maahan. Vihdoin hän äkkinäisellä liikkeellä irroitti kätensä, aukaisi hiuspalmikkonsa ja samassa hetkessä heilautti päätään, niin että ne aukenivat ja verhosivat hänet kuin viittaan.
Acte likeni häntä ja virkkoi, silitellen hänen tummia hiuksiaan:
"Oi, kummoiset hiukset sinulla on!… En pane niihin kultajauhoa, ne loistavat itsestään ikäänkuin kiharoihin olisi siroitettu kultaa… Ehkä sentään sinne tänne siroitan vähän kiiltoa, mutta aivan, aivan vähän, vaan, ikäänkuin säteenä loistamaan… Ihana mahtaa olla lygiläinen maanne, koska siellä kasvaa tällaisia neitoja."