"En muista sitä," vastasi Lygia. "Mutta Ursus on kertonut, että siellä on metsiä, metsiä, metsiä."
"Juuri metsissä kukat kukkivat," sanoi Acte, upottaen kätensä vaasiin, joka oli täynnä verbena-öljyä, ja alkaen sillä voidella Lygian hiuksia.
Saatuaan tämän työn tehdyksi, rupesi hän hiljalleen voitelemaan tytön ruumista hyvänhajuisella Arapian öljyllä. Sitten puetti hän hänet pehmeään, kullankarvaiseen tunikaan, jossa ei ollut hihoja ja jonka päälle oli tuleva lumivalkea »peplum». Mutta koska nyt oli aika käydä järjestämään hiuksia, kääri hän väliaikaisesti tytön jonkinlaiseen leveään viittaan, jota sanottiin synthesikseksi, istutti hänet nojatuoliin ja uskoi orjattaren käsiin, saadakseen hiukan etempää seurata kampaamista. Samaan aikaan polvistui kaksi orjatarta pukemaan Lygian jalkaan valkeita, purppuralla kirjailtuja kenkiä, jotka kultaisilla nyöreillä köytettiin ristiin valkoisten nilkkain ympäri. Kun vihdoin kampaaminenkin oli päätetty, järjestettiin peplum kauniisiin keveisiin poimuihin. Acte pani vielä helmet kaulaan ja siroitti sinne tänne hiuksille kultatomua. Sitten hän käski ruveta puettamaan itseään, mutta seurasi kaiken aikaa ihastunein silmin Lygiaa.
Pian hän olikin valmis, ja kun ensimmäiset kantotuolit likenivät pääkäytävää, astuivat he sisään sivukäytävästä, josta saattoi nähdä pääportin ja sisähuoneita sekä pihan, jota ympäröi numidilaisesta marmorista veistetty pylväikkö.
Ryhmittäin tulvi yhä enemmän kansaa portin korkean kaaren alle, jonka katolla Lysiaan ihana nelivaljaikko näytti kiidättävän ilmaan Apolloa ja Dianaa. Lygian silmien edessä oli niin komea näköala, ettei hän Auluksen vaatimattomassa talossa ollut saattanut sellaista edes aavistaakaan. Aurinko juuri laski ja sen viimeiset säteet valaisivat keltaisia marmoripylväitä, jotka hohteessa hehkuivat kuin kulta ja vähitellen kävivät ruusunvärisiksi. Läpi pylvästön, ohi vaikeitten Danaidien ja muiden jumalien tai sankarien kuvapatsaitten solui ihmisvirta. Siinä oli sekä miehiä että naisia ja togissaan, peplumeissaan ja stolissaan, jotka kauniina, pehmeinä poimuina valuivat maahan asti, olivat hekin kuin kuvapatsaat, joita sammuva ilta-aurinko kirkasti. Jättiläiskokoinen Herkuleen kuva, jonka pää vielä oli valossa, mutta rinta jo upposi pylvään luomaan varjoon, katseli korkeudestaan ihmistulvaa. Acte osoitti Lygialle senaattorit leveäsaumaisissa togissaan ja värikkäissä tunikoissaan, kengissä puolikuut. Hän osoitti hänelle ritarit, kuuluisat taiteilijat ja roomalaiset naiset. Mikä oli puettu roomalaiseen, mikä kreikkalaiseen, mikä fantastiseen itämaalaiseen pukuun, hiukset nostettuina korkeiksi torneiksi tai silitettyinä pitkin päätä, kuten jumalattarien kuvissa, ja kukkasilla koristettuina. Acte mainitsi useain sekä miesten että naisten nimet ja lisäsi moneen jonkun hirveän kertomuksen, joka herätti Lygiassa sekä kauhua että hämmästystä ja mietteitä. Tämä oli kummallinen maailma, jonka kauneus häikäisi silmiä ja jonka varjopuolia ei tytön lapsellinen järki pystynyt käsittämään. Taivaan ruskot, nuo liikkumattomat pylväsrivit, jotka hävisivät kaukaisuuteen, nämä ihmiset, jotka muistuttivat kuvapatsaita—kaikki teki ylevän, tyynen vaikutuksen; tuntui siltä, että ihmisten täällä täytyi viettää puolijumalien huoletonta, surutonta ja onnellista elämää. Mutta samassa Acte kuiskaten ilmaisi näistä ihmisistä ja tästä palatsista yhä uusia, kauheita salaisuuksia. Tuolla holvissa näkyi vielä sekä seinissä että lattiassa veripilkkuja, joilla Kaligula tahri valkean marmorin, kaatuessaan Cassius Chaerean veitsen iskusta; tuolla oli surmattu hänen vaimonsa, tuolla viskattu hänen lapsensa kuoliaaksi kiviin; tuossa siipirakennuksessa oli kellari, jossa nuorempi Drusus nälissään oli kalvanut omat kätensä, tuolla oli myrkytetty vanhempi Drusus, tuolla kieritellyt tuskissaan Gemellus, tuolla suonenvedossa Claudius, tuolla kärsinyt Germanicus. Kaikki nuo seinät olivat kuulleet voivotuksia ja kuolevien korinaa. Ja nämä ihmiset, jotka nyt riensivät juhlaan, puettuina togiin, koreisiin tunikoihin, kukkiin ja jalokiviin, saattoivat huomenna kuulua tuomittujen joukkoon; ehkä hymy monenkin kasvoilla oli peittämässä kauhua, levottomuutta ja huomispäivän pelkoa; ehkä kuumeentapainen himo ja kateus tälläkin hetkellä kalvoi monen ulkonaisesti huolettoman, seppelöidyn puolijumalan sydäntä. Lygian pelästyneet ajatukset eivät jaksaneet seurata Acten sanoja, mutta jota väkevämmin tuo loistava maailma vaikutti hänen silmiinsä, sitä tuskallisemmaksi kävi tunne hänen sydämessään ja hänen sielunsa ikävöi aavistamattomalla kaiholla rakastettua Pomponia Graecinaa ja Auluksen rauhaisaa taloa, jossa vallitsi rakkaus eikä rikos.
Vicus Apollinista pitkin tulvi yhä uusia vieraslaumoja. Portin takaa kuului melua; holhokit, jotka olivat seuranneet suojelijoitaan, huusivat. Pihassa ja pylväiköissä vilisi keisarillisia palvelijoita, orjia, orjattaria, pieniä poikia ja pretoriaani-sotamiehiä, joiden piti vartioida palatsia. Siellä valkeiden tai ruskeiden kasvojen joukossa näkyi mustia numidilaisia, päässä helmitöyhtöinen kypärä ja korvissa suuret, kultaiset renkaat. He kantoivat käsissään luuttuja, sitroja, taiteellisesti sekä ansari-kasveista että myöhäisen syksyn kukkasista sidottuja kukkavihkoja, hopeisia, kultaisia ja kuparisia käsilamppuja. Yhä äänekkäämmäksi kävi ihmisten puhe, ja meluun sekaantui suihkulähteen loiskina, kun illan ruskojen punaama vesisäde korkealta putosi marmoria vastaan ja siinä särkyi ikäänkuin kyyneliksi.
Acte oli jo lakannut kertomasta, mutta Lygia katseli joukkoon, ikäänkuin etsien jotakin. Äkkiä nousi hänen poskilleen puna. Pylväskäytävän läpi astuivat Vinitius ja Petronius kohti suurta tricliniumia. Valkeissa togissaan, tyyninä ja sorjina olivat he kuin jumalat. Lygiasta tuntui, kun hän vieraiden ihmisten joukosta huomasi noiden molempien tutut, ystävälliset kasvot, kuin raskas paino olisi poistunut hänen sydämeltään. Hän ei enää ollut niin yksin. Vielä hetkinen sitten oli hän kalvavalla ikävällä ajatellut Pomponiaa ja Auluksen taloa. Nyt ei hänen ikävänsä enää ollut niin tuskallinen. Halu nähdä ja puhutella Vinitiusta tukahdutti muut äänet. Turhaan hän johdatti mieleensä kaiken Caesarin talon pahuuden, Acten sanat ja Pomponian varoitukset. Huolimatta kaikista varoituksista tunsi hän, ettei hän ainoastaan pakosta lähtenyt kesteihin: hänen teki niihin mieli. Kun hän ajatteli, että hän hetkisen perästä saisi kuulla tuon suloisen äänen, joka hiljan puhui hänelle rakkaudesta ja jumalallisesta onnesta ja joka sittemmin soimistaan oli soinut hänen korvissaan, täytti hänen rintansa suuri riemu.
Samassa hän kuitenkin pelästyi riemuaan. Hänestä tuntui siltä, kuin hän tänä hetkenä olisi loukannut sekä sitä puhdasta oppia, johon hän oli kasvatettu, että itseään ja Pomponiaa. Toista on pakosta taipua välttämättömyyden alle, toista lähteä huvittelemaan. Hän tunsi olevansa rikollinen, syntinen, kadotettu. Hänet valtasi epätoivo, hän olisi tahtonut itkeä. Jos hän olisi ollut yksin, olisi hän heittäytynyt polvilleen, lyönyt rintoihinsa ja huutanut: olen rikkonut, olen rikkonut! Acte tarttui hänen käteensä ja veti hänet sisähuoneiden läpi suureen tricliniumiin, jossa kemut vietettäisiin. Mutta hänen silmänsä sumenivat, sisällinen mielenliikutus pani korvat humisemaan, ja sydämen lyönnit miltei tukauttivat hengityksen. Ikäänkuin unessa näki hän tuhansia lamppuja tuikkimassa pöydillä ja seinillä, kuin unessa kuuli hän huudon, jolla Caesaria tervehdittiin, kuin sumun läpi näki hän hänet itsensä. Huuto teki hänet kuuroksi, valo sokeaksi, hyvänhajuisten voiteiden täyttämä ilma pyörrytti. Hän oli siihen määrään kadottanut tajuntansa, että hän tuskin tunsi Actea, joka vei hänet pöytään ja itse asettui hänen viereensä.
Äkkiä puhutteli häntä tuttu ääni toiselta sivulta lausuen hiljaa:
"Terve sinulle, sinä ihanin maailman impysistä ja taivaan tähdistä, terve sinulle, jumalallinen Callina!"