SEITSEMÄSKYMMENESTOINEN LUKU.

Roomassa jatkui hurja elämä entiseen tapaansa. Näytti siltä kuin kaupunki, joka oli valloittanut maailman, vihdoin itsekin olisi alkanut hajota johtajien puutteessa. Pison salaliitto oli saatu ilmi jo ennen apostolien kuolemaa, ja silloin oli Rooman ylhäisten päitä katkottu niin armottomasti, että Nero niidenkin silmissä, jotka pitivät häntä jumalana, lopulta kävi itse kuoleman jumalaksi. Suru valtasi kaupungin, kauhu täytti kodit ja sydämet, mutta portit seppelöitiin muratti- ja kukkaköynnöksillä, sillä kuolleita ei saanut surra. Aamulla herätessään kysyi jokainen itseltään, joko hänen vuoronsa tänään oli tuleva. Haamujen joukko, joka alituisesti seurasi Caesaria, kasvoi kasvamistaan.

Piso sai päällään maksaa salaliittohankkeensa, ja häntä seurasi Seneca ja Lucanus, Fenius Rufus ja Plautius Lateranus, Flavius Scevinus, Afranius Quinetianus, Caesarin hillitön mellastuskumppani Tullius Senecio, Proculus, Araricus, Tugurinus, Gratus, Silanus, Proximus, Subrius Flavius, joka aikoinaan koko sielustaan oli rakastanut Neroa, ja Sulpicius Asper. Toisten täytyi kuolla mitättömyytensä, toisten pelkonsa, toisten rikkautensa ja toisten rohkeutensa tähden. Caesar, jota salaliittolaisten suuri lukumääräkin pelästytti, asetti sotamiehiä kaupungin muurien ympärille ja piti sitä ikäänkuin piiritystilassa. Joka päivä lähetettiin sadanpäämiehiä epäiltyihin taloihin viemään kuolemantuomioita. Tuomitut alentuivat siihen määrään, että kirjoittivat Nerolle mairittelukirjeitä, joissa kiittivät Caesaria tuomiosta ja määräsivät hänelle osan omaisuudestaan, jotta lapsille pelastuisi edes osa. Näytti jo siltä kuin Nero tahallaan olisi tahtonut koetella, mille alhaisuuden asteelle roomalaiset olivat vaipuneet ja kuinka kauan he aikoivat sietää hänen veristä hallitustaan. Kosto kohtasi salaliittolaisten sukulaisia ja ystäviä, yksin tuttaviakin. Kun kauniiden, tulipalon jälkeen rakennettujen talojen asukkaat vain kävelivät kadulla, saattoivat he olla vakuutetut siitä, että näkisivät joukoittain hautaussaattoja. Pompejuksen, Cornelius Martialiksen, Flavius Nepoksen ja Statius Domitiuksen täytyi kuolla siitä syystä, etteivät he muka tarpeeksi rakastaneet Caesaria; Novius Priscus tuomittiin Senecan ystävänä; Rufius Crispukselta riistettiin »oikeus tuleen ja veteen» sentähden, että hän ennen oli ollut Poppaean mies. Suurelle Traseakselle tuotti turmion hänen hyveensä, monen täytyi kuolla ylhäisen syntyperänsä takia. Vihdoin teki Nero, äkkinäisen vihanpuuskan valtaamana, lopun Poppaeastakin.

Mutta senaatti yhä nöyrtyi hirveän hallitsijan edessä, rakensi temppelejä hänen kunniakseen, osoitti uhreilla kiitollisuuttaan hänen jumalallisesta äänestään, seppelöi hänen kuvapatsaitaan ja asetti pappeja hänen palvelukseensa, ikäänkuin hän todella olisi ollut jumala. Pelko sydämessä menivät senaattorit Palatinukselle ylistämään »Periodoniceksen» laulua ja mellastamaan yöllisissä juhlissa, alastomien ruumiiden, viinin ja kukkien keskellä. Mutta alhaalta, vainioilta, jotka veri ja kyyneleet olivat höystäneet, nousi hiljaa mutta voimakkaana Pietarin kylvämä oras.

SEITSEMÄSKYMMENESKOLMAS LUKU.

»Vinitius Petroniukselle:

Tiedämme täälläkin, rakkaani, mitä Roomassa tapahtuu, ja mitä emme tiedä, sen kertovat meille sinun kirjeesi. Kun heität kiven veteen, leviävät aallot yhä etemmä ja etemmä. Sellainen pahuuden ja ilkeyden aalto on Palatinukselta virrannut aina tänne asti. Kreikanmatkalla kävi täällä, Caesarin lähettämänä, Carinas ja hän ryösti kaupungit ja temppelit, jotta tyhjä valtion rahasto saataisiin täytetyksi. Ihmisten hien ja kyynelten kustannuksella rakennetaan Roomassa »domus aureaa». Luultavasti siitä tulee palatsi, jonka vertaista ei maailma vielä ole nähnyt, mutta ei sellaisia rikoksiakaan vielä ole nähty. Tunnethan sinä Carinaksen. Chilon oli hänen kaltaisensa, kunnes kuolemallaan sai sovittaa elämänsä. Likeisimpiin naapurikaupunkeihin hänen apulaisensa sentään eivät tulleet, luultavasti siitä syystä, ettei niissä ole temppelejä eikä aarteita. Sinä kysyt, olemmeko ihan turvassa. Vastaan sinulle ainoastaan, että elämme unohdettuina, ja se vastaus sinulle riittäköön. Porttiholvissa, jonka alla paraikaa kirjoitan, näen tyynen lahtemme. Ursus istuu veneessä ja laskee verkkoa tyyneen veteen. Vaimoni kehrää punaista lankaa vieressäni, ja puutarhassa, mantelipuiden varjossa laulavat orjamme. Oi tätä rauhaa, rakkaani! Täällä unohtuvat entiset tuskat ja kärsimykset. Mutta eivät kohtalottaret, kuten kirjoitat, puno elämämme lankaa näin suloiseksi, vaan Kristus, rakastettu Jumalamme ja Vapahtajamme meidät siunaa. Ei tuska eikä kyyneleet ole meille vieraat, sillä oppimme käskee meitä itkemään itkeväisten kanssa, mutta kyyneleetkin tuottavat meille lohtua, jommoista ette te tunne, sillä ajallisen elämämme loputtua kohtaamme kaikki rakkaamme, sekä ne, jotka jo ovat kuolleet, että ne, jotka tulevat kuolemaan jumalallisen opin todistajina. Meidän silmissämme eivät Pietari ja Paavali ole kuolleet, vaan he ovat uudestisyntyneet ja menneet kunniaan. Meidän henkemme näkee heidät, ja vaikka silmämme vuodattavatkin kyyneliä, niin sydämemme riemuitsee heidän riemustaan. Oi niin, rakkaani, olemme onnelliset, eikä meidän onneamme taida mikään järkyttää, sillä kuolemakin, joka teille on kaiken loppu, saattaa meidät yhä suurempaan rauhaan, suurempaan rakkauteen ja suurempaan riemuun.

Ja niin kuluvat täällä päivämme ja kuukautemme ainaisessa sydämen onnessa. Palvelijamme uskovat, kuten mekin, Kristukseen, mutta koska Hänen lakinsa on rakkaus, rakastamme kaikki toisiamme. Usein, kun aurinko laskee tai kun kuu päilyy veden kalvossa, puhelemme Lygian kanssa menneistä ajoista, jotka tuntuvat vain unennäöltä. Mutta kun ajattelen, että tuo kallis olento, jota nyt joka päivä saan sylkytellä sylissäni, on ollut niin likellä kidutusta ja kuolemaa, ylistän koko sydämestäni Herraa, sillä yksin Hän saattoi hänet riistää surman suusta, pelastaa hänet arenalta ja palauttaa minulle ainiaaksi. Oi Petronius, olet jo nähnyt kuinka tämä oppi suo lohtua ja kestävyyttä onnettomuudessa, kuinka se auttaa ihmistä kärsivällisesti ja rohkeasti katsomaan kuolemaa silmiin, tule siis katsomaan mitä onnea se valaa jokapäiväiseen arkielämään. Katso, ihmiset eivät tähän asti ole tunteneet Jumalaa, jota olisivat voineet rakastaa. Sentähden eivät he ole rakastaneet toisiaankaan, ja se on ollut syynä koko heidän onnettomuuteensa, sillä kuten aurinko levittää valoa, niin rakkauskin levittää onnea. Tätä totuutta eivät lainlaatijat eivätkä filosofit ole opettaneet, ei sitä ole tunnettu Kreikassa eikä Roomassa, ja kun minä sanon »Roomassa», niin merkitsee se »koko maailmassa». Stoikkojen kuiva ja kylmä oppi, johon siveät ihmiset turvautuvat, koventaa sydämen kuin vaski ja tekee sen välinpitämättömäksi eikä paremmaksi. Mutta miksi minä sanon tätä sinulle, joka olet saanut enemmän oppia ja joka ymmärrät asiat paremmin kuin minä. Olethan sinäkin tuntenut Paavali Tarsolaisen ja monesti ja pitkälti keskustellut hänen kanssaan, tiedät siis itse parhaiten, että koko teidän filosofienne ja puhujienne oppi sen opin rinnalla, jota hän julistaa, on helisevä vaski ja tyhjä sanojen kilinä, joka ei mitään merkitse. Muistatko, minkä kysymyksen hän sinulle teki? »Jos Caesar olisi kristitty, niin eiköhän teidän elämänne tuntuisi turvallisemmalta, etteköhän te varmemmin omistaisi, mitä omistatte, ja etteköhän levollisemmin katselisi huomista päiväänne?» Sinä sanoit minulle, että meidän oppimme on elämän vihollinen, mutta minä vastaan sinulle, että vaikka minä jo kirjeeni alussa lausuin sanat: »olen onnellinen!», niin eivät ne laisinkaan riitä kuvaamaan onneani. Tähän vastaat sinä varmaan, että onneni on Lygia! Niin on, rakkaani! Sentähden, että rakastan hänen kuolematonta sieluaan ja sentähden, että me rakastamme toisiamme Kristuksessa, mutta tämä rakkaus ei tunne eroa, petosta, muutosta, vanhuutta eikä kuolemaa. Sillä kun nuoruus ja kauneus katoavat, kun meidän ruumiimme kuihtuvat ja kuolema lähenee, niin rakkaus yhä pysyy, koska meidän sielumme pysyy. Olin Lygian tähden valmis polttamaan poroksi oman taloni jo ennenkuin silmäni avautuivat valoa näkemään, mutta nyt sanon sinulle: en silloin rakastanut häntä, sillä Kristus vasta minut opetti häntä rakastamaan. Hän on onnen ja rauhan lähde. Ei minun sanani mitään merkitse, mutta tosiasiat sen todistavat. Vertaapa teidän pelkoanne, ylellisyyttänne, teidän epävarmaa huomispäiväänne, nautintojanne ja hekumallisia juhlianne, jotka löyhkäävät kuin ruumiit haudassa—kristittyjen elämään, niin saat valmiin vastauksen kysymykseesi. Mutta tule meidän vuorillemme, missä tymbra lemuaa, meidän varjoisiin öljypuulehtoihimme ja rannoillemme, joita murattiköynnös peittää, niin käy vertausten tekeminen helpommaksi. Täällä sinua odottaa rauha, jommoista et pitkiin aikoihin ole tuntenut, ja sydämet, jotka sinua todella rakastavat. Sinun täytyy viihtyä täällä, sillä sydämesi on ylevä ja hyvä. Vilkas ajatuskykysi tarvitsee todella lepoa, ja kun sinä opit tuntemaan rauhamme, niin rakastut siihen, sillä ihminen saattaa vihata sitä, kuten Tigellinus ja Caesar tekevät, mutta välinpitämättömyydellä ei kukaan voi sitä kohdella. Oi Petroniukseni, sekä minä että Lygia toivomme hartaasti, että pian saamme sinut nähdä. Pysy terveenä ja onnellisena ja tule!»

Kun Vinitiuksen kirje tuli, oli Petronius Cumaessa. Hän oli nimittäin seurannut muita augustianeja, kun he Caesarin perässä olivat rientäneet sinne. Hänen ja Tigellinuksen monivuotinen taistelu likeni loppuaan. Petronius tiesi, että hänen täytyi kaatua, ja ymmärsi syyt siihen. Caesar alentui päivä päivältä näyttelemään yhä alhaisempaa ilveilijää, kulharia ja vaununohjaajaa, hän upposi yhä sairaalloisempaan, likaisempaan ja karkeampaan irstaisuuteen. Niin ollen hienostunut »arbiter elegantiae» tietysti kävi hänelle vain taakaksi. Kun Petronius vaikeni, piti Nero hänen vaikenemistaan pilkkana, ja kun hän kehui, selitti Nero hänen kiitoksensakin ivaksi. Loistava patricio loukkasi hänen itserakkauttaan ja herätti hänessä kateutta. Sitäpaitsi kaikkivaltiaan ministerin rupesi tekemään mieli hänen rikkauksiaan ja ihania taideteoksiaan. Petroniusta oli tähän asti säästetty vain siitä syystä, että hänen aistiaan ja asiantuntemustaan ehkä tarvittiin Kreikan-matkalla. Mutta vähitellen oli Tigellinus ruvennut selittämään Caesarille, että Carinas sekä aistinsa että tietojensa puolesta voittaa Petroniuksen ja että hän paljoa paremmin osaa järjestää sekä kilpaleikit että vastaanotot ja voittokulut Akaiassa. Senjälkeen ei Petronius enää ollut pelastettavissa. Kuolemantuomiota ei sentään uskallettu lähettää hänelle Roomaan. Caesar ja Tigellinus muistivat nimittäin varsin hyvin, että sama hemmoteltu estetikko, jonka oli tapana muuttaa yö päiväksi ja elää välittämättä muusta kuin nautinnosta, taiteesta ja juhlista, ollessaan varakonsulina Bityniassa ja sittemmin konsulina pääkaupungissa oli osoittautunut erinomaisen työkykyiseksi ja tarmokkaaksi mieheksi. He tiesivät, että hän kykeni mihin hyvänsä ja että häntä Roomassa rakasti sekä kansa että pretorianit. Ei kukaan Caesarin uskotuista saattanut aavistaa mitä hän tekisi, jos niiksi tulisi. Sentähden katsottiin parhaaksi toimittaa hänet pois kaupungista ja vasta maaseudulla käydä häneen käsiksi.

Hän sai siis käskyn muiden augustianien kanssa saapua Cumaehen ja noudattikin käskyä, vaikka hän kyllä aavisti salajuonta. Nähtävästi ei hän tahtonut ryhtyä julkiseen vastarintaan, tai ehkä hänen teki mieli vielä kerran näyttää Caesarille ja augustianeille iloiset, huolettomat kasvonsa ja vielä muutamia kertoja ennen kuolemaansa voittaa Tigellinus.