Tigellinus puolestaan syytti häntä sillaikaa ystävyydestä Scevinukseen, joka oli ollut sieluna Pison salaliitossa. Petroniuksen palvelijat, jotka olivat jääneet Roomaan, vangittiin ja pretorianit piirittivät talon. Petronius ei osoittanut vähintäkään pelkoa tai hämmennystä, kun hän sen sai tietää. Hymyillen hän lausui augustianeille, jotka paraikaa olivat vieraina hänen ihanassa huvilassaan Cumaessa:
"Vaskiparta ei pidä suorista kysymyksistä, saattepa nähdä, kuinka hän käy hämilleen, kun kysyn, hänkö on käskenyt vangita »familiani» pääkaupungissa."
Sitten hän kutsui heidät juhlaan, jonka hän aikoi viettää ennenkuin tästä lähtisi »pitemmälle matkalle». Hän oli juuri valmistamassa samaa juhlaa, kun Vinitiuksen kirje saapui.
Kun Petronius oli lukenut kirjeen, vaipui hän hetkiseksi ajatuksiin, mutta sitten hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän kävi ystävällisen näköiseksi kuten tavallisesti. Vielä samana iltana kirjoitti hän Vinitiukselle seuraavan kirjeen:
»Minä iloitsen teidän onnestanne ja ihmettelen teidän sydämiänne, rakkaani. En nimittäin saattanut ajatella, että kahdelta rakastuneelta riittäisi ajatuksia kolmannelle, joka lisäksi on niin kaukana. Mutta te ette ole yksin ajatelleet minua, vaan te kehoitatte lisäksi minua tulemaan Siciliaan ja tarjoudutte jakamaan kanssani leipänne ja Kristuksenne, joka, vakuutuksesi mukaan, on antanut teille onnea niin runsaassa määrin.
Kunnioittakaa häntä, jos niin on. Minä puolestani, rakkaani, olen sitä mieltä, että Ursus ja Rooman kansakin osaltaan ovat vaikuttaneet Lygiasi pelastukseen. Jos Caesar olisi toinen mies, niin melkeinpä luulisin, että vainot lakkautetaan, koska sinä sen pojantyttären kautta, jonka Tiberius aikoinaan naitti eräälle Vinitiukselle, olet sukua Caesarille. Mutta koska sinä tahdot antaa ansion Kristukselle, niin en tahdo väitellä kanssasi. Niin! viekää runsaat uhrit hänen alttarilleen. Uhrautuihan Prometheuskin kansan tähden, mutta eheu! Prometheus on luultavasti vain runoilijan mielikuva, kun sen sijaan luotettavat ihmiset vakuuttavat nähneensä Kristuksen omin silmin. Siinä suhteessa olen teidän kanssanne yhtä mieltä, että Hän on arvokkain kaikista jumalista.
Paavali Tarsolaisen kysymyksen kyllä muistan ja luulenpa, että minulla olisi aikaa käydä tervehtimässä teitä Siciliassa, jos Vaskiparta vain eläisi teidän oppinne mukaan. Silloin saisimme puitten varjossa ja lähteiden varsilla keskustella kaikista jumalista ja kaikista uskonnoista, mistä kreikkalaiset filosofit ikinä ovat keskustelleet. Mutta nyt minun täytyy tyytyä vain lyhyeen vastaukseen.
Tunnustan vain kaksi filosofia: toisen nimi on Pyrrho, toisen Anakreon. Kaikki muut ynnä koko kreikkalaisen ja meidän stoikkojemme koulun myyn sinulle halvasta hinnasta. Totuus asuu jossakin niin korkealla, etteivät meidän jumalamme voi sitä nähdä Olympon kukkuloilta. Sinä, rakkaani, luulet teidän Olymponne olevan vieläkin korkeammalla ja seisoessasi sen kukkulalla huudat minulle: »tule, ja sinä saat silmäillä näköaloja, joiden vertaisia et ikinä ole nähnyt!» Saatat olla oikeassa. Vastaukseni kuuluu kuitenkin: »ystävä, eivät minun jalkani pysty siihen!» Kunhan nyt olet lukenut loppuun tämän kirjeen, tunnustat minun olevan oikeassa.
Ei, sinä aamurusko-jumalattaren onnellinen puoliso! ei teidän oppinne sovi minulle! Pitäisikö minun rakastaa bitynilaisia, jotka kuljettavat kantotuoliani, egyptiläisiä, jotka lämmittävät kylpyjäni, Vaskipartaa ja Tigellinusta? Kautta sulotarten valkeain polvien vakuutan sinulle, etten voi, vaikka tahtoisinkin! Roomassa löytyy ainakin satatuhatta ihmistä, joiden hartiat ovat vinot, polvet paksut tai pohkeet kuivuneet, joiden silmät ovat kierot tai päät liian suuret. Käsketkö minun rakastaa heitäkin? Mistä minä sen rakkauden saan, kun ei sydämeni tunne sitä? Mutta jos teidän jumalanne tahtoo, että minä heitä kaikkia rakastaisin, niin miksei hän kaikkivaltiudessaan tehnyt heitä esimerkiksi Niobidien kaltaisiksi, joiden kuvan olen nähnyt Palatinuksella? Sen, joka rakastaa kauneutta, on mahdoton rakastaa rumuutta. Ei meidän jumaliimme tarvitse uskoa, heitä saattaa kyllä silti rakastaa, kuten Feidias, Praxiteles, Myron, Scopas ja Lysias tekivät.
Jos tahtoisinkin seurata sinua sinne, minne pyydät minua saattaa, niin en voisi. Mutta minä en edes tahdo. Minun on siis kaksinkerroin mahdoton sinne joutua. Sinä tiedät, kuten Paavali Tarsolainenkin, että te joskus, Styx-virran tuolla puolen, jonkinlaisilla Elysiumin kentillä saatte nähdä Kristuksenne. Hyvä! Voithan silloin itse kysyä, olisiko hän ottanut vastaan minut ynnä gemmani, myronilaisen vaasini, Sosiuksen toimittamat kirjalaitokseni ja Kultatukkaiseni. Tätä ajatellessa täytyy minun nauraa, rakkaani, sillä sanoihan Paavali Tarsolainenkin, että Kristuksen tähden täytyy erota ruususeppelistä, juhlista ja nautinnoista. Tosin hän lupasi minulle toisenlaista onnea, mutta minä vastasin hänelle heti, että olen liian vanha vaihtaakseni onneani uuteen, että aina tahdon antaa silmieni nauttia ruusuista sekä että orvokkien lemu aina tulee olemaan minulle mieluisampi kuin haiseva suburralainen »lähimäiseni».