"Ehket tiedä," jatkoi Petronius, "että tämä huvila, orjat, jotka tuolla punovat seppeliä, kaikki, mitä täällä on, vainiot ja karjatkin tästä päivästä alkaen ovat sinun omasi."
Nämä sanat kuultuaan Eunike säpsähti ja riistäytyi irti. Hänen äänessään värisi levottomuus, kun hän kysyi:
"Miksi sinä sanot tämän minulle, herra?"
Hän likeni taasen Petroniusta ja rupesi pelästynein silmin katselemaan häneen. Hetkisen perästä hän kalpeni kuin vaate, mutta Petronius yhä hymyili, vastaten hänen katseeseensa ainoalla sanalla:
"Niin."
Molemmat vaikenivat, ei kuulunut muuta kuin tuulen heikko suhina pyökin latvassa.
Petronius saattoi todella luulla, että hänen edessään oli valkea marmorikuva.
"Eunike," virkkoi hän, "tahdon kuolla tyynesti."
Tyttö loi häneen silmänsä, ja hänen hymynsä oli sydäntäsärkevä.
"Tottelen sinua, herra," kuiskasi hän.