Petronius hymähti, kohoutui hiukan, kosketti huulillaan Euniken suuta ja sanoi:
"Tule mukaani."
Hetkisen perästä hän lausui:
"Sinä olet siis todella rakastanut minua, jumalattareni!…"
Tyttö ojensi lääkärille ruusunkarvaisen käsivartensa, ja hetkisen perästä alkoi hänenkin verensä vuotaa, sekaantuen Petroniuksen vereen.
Petronius viittasi kuoron johtajalle, ja sitrat ja laulu rupesi taasen soimaan. Ensin laulettiin Harmodios ja sitten Anakreonin laulu, jossa runoilija valittaa kerran löytäneensä oven edestä Afroditen viluisen, itkevän lapsen; hän otti sen, lämmitti sitä, kuivasi siivet, mutta palkaksi ampui kiittämätön lapsi nuolensa hänen sydämeensä ja samassa rauha jätti hänet…
Petronius ja Eunike kuuntelivat laulua, toisiinsa nojaten, jumalallisen kauniina, hymyillen ja kalpenemistaan kalveten. Laulun loputtua käski Petronius tuoda lisää viiniä ja ruokia, jutteli vieraiden kanssa, jotka istuivat likinnä, kaikenkaltaisista hauskoista pikkuseikoista, jommoisista juhlissa tavallisesti jutellaan. Vihdoin hän kutsui kreikkalaisen ja käski hänen hetkiseksi sitoa suonensa. Hänen oli nimittäin tullut uni, ja hän sanoi vielä tahtovansa antautua »Hypnoksen» helmaan, ennenkuin Thanatos ikipäiviksi nukuttaisi hänet.
Hän vaipuikin uneen, ja hänen herätessään lepäsi tytön pää jo valkeana kukkana hänen rinnallaan. Silloin hän laski sen patjalle ja katseli sitä vielä kerran. Sitten suoni taasen avattiin.
Laulajat olivat hänen viittauksestaan virittäneet uuden Anakreonin laulun, ja sitrat säestivät hiljaa, joten saattoi eroittaa joka sanan. Petronius kalpeni kalpenemistaan, mutta kun viimeiset sävelet olivat vaienneet, kääntyi hän vielä vieraitten puoleen ja lausui:
"Ystävät, myöntäkää, että meidän kanssamme katoaa…"