Lause jäi kesken. Hänen käsivartensa kiertyi vielä viimeisellä liikkeellään syleilemään Eunikeä, sitten vaipui pää patjoille—hän oli kuollut.

Läsnäolijat katselivat kalpeita ruumiita, jotka olivat kuin ihanat kuvapatsaat, ja käsittivät, että heidän kanssaan todella katosi kaikki, mitä heidän maailmaansa oli jäänyt jäljelle ja mitä saattoi sanoa sisällöksi, nimittäin runous ja kauneus.

JÄLKIKIRJOITUS.

Kapina, jonka gallialaiset legionat Vindexin johdolla olivat nostaneet, näytti alussa sangen viattomalta. Caesar oli vasta yhdennelläneljättä ikävuodellaan, eikä kukaan uskaltanut toivoa, että maailma jo pääsisi rauhaan painajaisestaan. Muistettiinhan, että edellistenkin hallitsijain aikana monesti oli syttynyt kapinoita ja että ne olivat menneet menojaan, tuottamatta minkäänlaista hallitsijanmuutosta. Tiberiuksen aikana oli Drusus kukistanut pannonialaisten legionain kapinan ja Germanicus reiniläisten. »Kuka sitäpaitsi—sanoivat ihmiset—voisi periä vallan Neron jälkeen, kun melkein kaikki jumalallisen Augustuksen sukulaiset ovat saaneet surmansa hänen käskystään?» Toiset katselivat jättiläiskokoista kuvapatsasta, joka esitti häntä Herkuleksena, ja tulivat ehdottomasti ajatelleiksi, ettei mikään maan mahti pysty kukistamaan sellaista voimaa. Oli niitäkin, jotka ikävöivät häntä kun hän oli Akaian-matkallaan, sillä Helius ja Polythetes, joille hän oli uskonut Rooman ja Italian hallituksen, hallitsivat vieläkin verisemmin kuin hän.

Kukaan ei ollut varma elämästään eikä omaisuudestaan. Laki lakkasi suojelemasta. Ihmisarvo ja hyve menettivät merkityksensä, perhesiteet höltyivät ja sydämet kävivät niin pelkurimaisiksi, etteivät uskaltaneet edes toivoa. Mutta Kreikasta kertoi huhu, että Caesar oli saavuttanut aivan kuulumattoman kunnian ja voittanut tuhansia seppeleitä ja kilpailijoita. Maailma oli muuttunut pelkäksi veriseksi, hullunkuriseksi mellastukseksi. Ihmiset luulivatkin hyveen ja vakavuuden aikakauden loppuneen ja tanssin, musiikin, hekuman ja veren aikakauden alkaneen. Sillä lailla kaiketi jatkuisi elämää! Caesar puolestaan, jolle kapina oli antanut hyvän tilaisuuden uusiin ryöstöretkiin, välitti vähät legionien kapinasta ja Vindexistä. Päinvastoin hän monesti ilmoitti olevansa hyvillään kapinasta. Akaiasta ei hän olisi tahtonut lähteä millään. Vasta kun Helius ilmoitti, että viivyttelemisestä saattaa seurata valtakunnan menettäminen, läksi hän Napoliin.

Siellä hän taasen lauloi ja soitti eikä ottanut korviinsakaan tietoja asiain kulusta. Turhaan Tigellinus selitti, ettei entisten legionien kapinoissa ollut johtajaa, mutta että tämän kapinan etunenässä seisoi mies, joka oli vanhaa aquitanialaista kuningassukua ja oivallinen ja tottunut soturi. »Täällä—vastasi Nero—kuuntelevat minua kreikkalaiset, ainoat, jotka osaavat kuunnella lauluani ja jotka ovat sen arvoiset.» Hän huomautti, että taide ja kunnia ovat hänen ensimäinen päämääränsä. Mutta kun hän vihdoin sai kuulla Vindexin arvostelleen häntä huonoksi taiteilijaksi, suuttui hän ja riensi Roomaan. Haavat, jotka Petronius oli iskenyt hänen sydämeensä ja jotka Kreikassa olivat menneet umpeen, avautuivat taasen, ja hän päätti pyytää senaatilta hyvitystä kuulumattomasta solvauksesta, jonka hän oli kärsinyt.

Matkalla hän sattumalta näki pronssiin valetun ryhmän, joka esitti roomalaisen ritarin voittamaa gallialaista päällikköä. Tätä hän piti hyvänä enteenä ja sittemmin ei hän enää muistanutkaan legionien kapinaa eikä Vindexiä, jollei mahdollisesti tehdäkseen niistä pilkkaa. Hänen tulonsa Roomaan oli niin loistava, ettei sellaista ikinä ollut nähty. Hän ajoi samoissa vaunuissa, joissa Augustus muinoin oli tehnyt voittokulkunsa. Yksi sirkuksen kaarista oli revittävä, jotta saatto pääsisi kulkemaan. Senaatti, ritarit ja lukemattomat ihmislaumat olivat häntä vastassa. Muurit tärisivät huudoista: »Terve Augustus, terve Herkules! terve jumalallinen, ainoa, olympolainen, pytholainen, kuolematon!» Hänen perässään kannettiin voitettuja seppeleitä ja tauluja. Viimemainittuihin oli kirjoitettu kaupunkien nimet, joissa hän oli voittanut, ja mestarien nimet, jotka hän oli voittanut. Nero itse oli kuin humalassa. Mielenliikutuksessaan hän tuon tuostakin kääntyi augustianien puoleen, jotka häntä ympäröivät, ja sanoi: »mitä Caesarin voittokulku oli tämän rinnalla?» Kuinka joku kuolevainen uskaltaisi satuttaa kätensä sellaiseen mestariin ja puolijumalaan? Mahdotonta oli sellaisen ajatuksen mahtua hänen päähänsä. Hän tunsi todella olevansa olympolainen ja siten kaiken vaaran yläpuolella. Hänen mielensä oli tulena ja liekkinä, ja joukkojen kiihko yhä kiihoitti häntä. Olihan luonnollista, että tällaisena voiton päivänä sekä Caesar että kaupunki ja koko maailma kadotti järkensä.

Kukkien ja seppelten takaa ei kukaan saattanut nähdä vaaran kuilua. Vielä samana iltana olivat temppelien muurit ja pylväät täynnä kirjoituksia, joissa lueteltiin Caesarin rikoksia, ennustettiin, että häntä pian kohtaa kosto, ja tehtiin pilkkaa hänen taiteestaan. Suusta suuhun kulki lause: "Hän lauloi, kunnes herätti kukot (gallos)." Kaupungissa alkoi liikkua huolestuttavia huhuja, jotka kiertäessään kasvoivat aivan kammottaviksi. Augustianit kävivät levottomiksi. Edellisten aikojen epävarmuus oli tehnyt ihmiset niin aroiksi, etteivät he uskaltaneet lausua ainoaakaan toivomusta, tuskinpa tuntea ja ajatellakaan.

Nero yhä vain eli teatterin ja musiikin maailmoissa. Häntä huvitti tällä haavaa kaikenlaiset vasta keksityt soittokoneet, varsinkin uudet, vedellä käyvät urut, ja kokeita tehtiin tuon tuostakin Palatinuksella. Lapsellisena ja kykenemättömänä kaikkiin järkeviin tuumiin ja tositoimiin kuvitteli hän voivansa torjua vaaran suunnittelemalla suurenmoisia näytelmiä ja kilpaleikkejä. Kun hänen likeisimpänsä huomasivat, ettei hän laisinkaan välitä järkikeinoista eikä sotaväestä, vaan keskittää kaikki ajatuksensa keksimään sattuvia ja vaaraa kuvaavia lausetapoja, kävivät he aivan neuvottomiksi. Toiset päättelivät hänen koettavan lauseillaan huumata sekä itseään että muita, vaikka hänen sieluaan kalvoi pelko ja levottomuus. Hänen käytöksensä muuttui todella kuumeentapaiseksi. Hänen päähänsä pälkähti joka päivä tuhansia uusia tuumia. Välistä hän valmistui syöksymään suin päin vaaraa vastaan, käski panna sitrat ja luutut kuormavankkureihin, pukea nuoret orjattaret amazoneiksi ja lähteä johtamaan legioneja itää kohti. Samassa hän sentään tuli ajatelleeksi, että oli paras kukistaa gallialaisten legionien kapina laululla eikä sodalla. Ja hänen täytyi hymyillä, kun hän ajatteli sotajoukkoa, jota vastaan mennään laululla. Sotamiehet kerääntyvät hänen ympärilleen vedet silmissä, mutta hän hyräilee heille voittolaulua, ja sitten alkaa sekä hänelle että Roomalle kultainen aikakausi. Välistä hän huusi verta ja kostoa, välistä hän vakuutti tyytyvänsä Egyptin herrauteen. Välistä hän muisti noitien ennustaneen, että hänestä tulee Jerusalemin hallitsija, toisinaan taas hän nautti siitä ajatuksesta, että niin mainio laulaja kuin hän aina ansaitsee leipänsä missä tahansa. Jos hän lakkaa olemasta maanpiirin Caesar, niin maat ja manteret tulevat ihailemaan häntä kirjailijana, jonka vertaista ei ihmiskunta vielä ole nähnyt.

Hän reuhasi, raivosi, soitti, lauloi, muutti mieltä, muutti mielilauseita, muutti elintapansa ja koko maailman mahdottomaksi fantastiseksi, hirveäksi mellastukseksi, joka vilisi mahtipontisia huudahduksia, kurjia runoja, valitusta, kyyneliä ja verta. Mutta pilvi idässä kävi päivä päivältä uhkaavammaksi. Mitta oli täysi, hurja näytelmä kallistui nähtävästi loppuansa kohti.