Kun hän sai kuulla, että Galba ja Espanja olivat liittyneet kapinaan, valtasi hänet vimma ja raivo. Hän rikkoi kesken kemujen pikarit ja kaatoi nurin pöydät sekä antoi sellaisia käskyjä, ettei Helius eikä edes Tigellinus uskaltanut täyttää niitä. Hän saattoi käskeä, että kaikki Roomassa asuvat gallialaiset surmattaisiin, että kaupunki uudestaan sytytettäisiin tuleen, että pedot päästettäisiin irti arenarioista tai että Aleksandria muutettaisiin pääkaupungiksi. Kaikki tämä oli hänen silmissään suurta, ihmeellistä ja sangen helposti toimeenpantavaa. Mutta hänen kaikkivaltiutensa päivät olivat jo menneet ja hänen entiset rikostoverinsakin rupesivat pitämään häntä hulluna.
Vindexin kuolema ja epäsopu kapinallisten legionien kesken näytti kuitenkin taasen kallistavan vaakaa hänen puolelleen. Uudet juhlat, voitot ja kuolemantuomiot olivat täydessä vauhdissa Roomassa, kun eräänä yönä pretorianien leiristä vaahtoavan hevosen selässä tulla karautti airut ilmoittamaan, että sotamiehet itse kaupungissa olivat kohottaneet kapinallisen lipun ja huutaneet Galban Caesariksi.
Caesar nukkui kun airut saapui, mutta herättyään hän turhaan huusi vartijaa, jonka öisin piti vartioida makuuhuoneen oven edessä. Palatsi oli aivan autio. Orjat ryöstelivät minkä vain irti saivat etäisemmissä nurkissa. Kun he näkivät Caesarin, pelästyivät he, mutta hän sai yksinään harhailla pitkin taloa, huutaen peloissaan ja epätoivoissaan minkä jaksoi.
Vihdoin hänen vapautettunsa, Phaon, Spirus ja Epaphroditos tulivat hänen avukseen. He kehoittivat häntä pakenemaan ja vakuuttivat, ettei ole vähääkään aikaa vitkastelemiseen, mutta hän yhä kuvitteli, ettei ole mitään hätää. Entä jos hän pukeutuisi surupukuun ja puhuisi senaatille, niin eiköhän senaatti heltyisi hänen kyynelistään ja hänen sanoistaan? Jos hän käyttäisi hyväkseen koko kaunopuheisuuttaan, puhujataitoansa ja näytelmäkykyänsä, niin voisiko kukaan maailmassa häntä vastustaa? Eiköhän hänen annettaisi olla edes Egyptin prefektinä?
Mutta he olivat niin tottuneet imarteluun, etteivät he vieläkään uskaltaneet sanoa hänelle totuutta, huomauttivat ainoastaan, että kansa voi repiä hänet kappaleiksi ennenkuin hän pääsee Forumille, ja uhkasivat heittää hänet yksin, jollei hän paikalla nousisi hevosen selkään.
Phaon tarjosi hänelle tyyssijaa huvilassaan Nomentanan portin tuolla puolen. Hetkisen perästä he istuivat hevosen selässä, pää viitan peitossa, ja riensivät kaupungin ulkopuolelle päin. Yö alkoi jo häipyä. Kaduilla vallitsi harvinaisen vilkas liike. Siellä täällä kaupungilla liikkuili sotamiehiä, yksitellen tai pienissä ryhmissä. Ei ollut enää pitkä matka leirille, kun Caesarin hevonen äkkiä pelästyi ruumista, joka sattui olemaan tiellä, ja nousi takajaloilleen. Silloin valui viitta ratsastajan päästä, ja sotamies, joka juuri kulki hänen ohitseen, tunsi hänet hallitsijaksi. Odottamaton kohtaus ällistytti hänet kuitenkin niin, ettei hän muuta voinut kuin tehdä kunniaa. Kun he ratsastivat pretorianien leirin sivuitse, kuulivat he myrskyisiä huutoja Galban kunniaksi. Silloin Nero vihdoinkin ymmärsi, että kuoleman hetki oli tulossa. Hänet valtasi kauhu ja omantunnonvaivat. Hän sanoi näkevänsä mustan pilven, josta kohoili ihmisten kasvoja. Äidin, vaimon ja veljen kasvot hän tunsi. Pelko pani hampaat hänen suussaan kalisemaan, mutta samalla kauhistuksen hetki jollakin lailla hurmasi hänen kulharisieluaan. Maailman kaikkivaltias herra kadottaa kaikkensa—kas siinä traagillisuuden huippu! Hän oli uskollinen itselleen ja näytteli osansa loppuun asti. Hänet valtasi oikea siteeramisen kuume, ja hän teki kaiken voitavansa saadakseen läsnäolijoita säilyttämään jokaisen hänen sanansa tulevaisuudelle. Välistä hän sanoi tahtovansa kuolla ja kutsui Spiculusta, joka kaikista miekkailijoista osasi varmiten antaa kuoliniskun. Välistä hän lausui: »Äiti, vaimo, isä mua kuoloon kutsuvat!» Tuon tuostakin välähti hänen mieleensä lapsellinen ja turha toivon kipinä. Toiselta puolen hän tiesi kuoleman likenevän, toiselta puolen ei hän uskonut siihen.
Nomentanan portti oli auki. He kulkivat Ostrianumin ohitse, missä Pietari oli opettanut ja kastanut. Aamun koittaessa he saapuivat Phaonin huvilalle.
Siellä eivät miehet enää salanneet häneltä, että hänen täytyi kuolla. Hän käski siis kaivaa haudan ja pani maahan pitkäkseen, jotta hänestä voitaisiin ottaa tarkka mitta. Mutta kun hän näki tuoreen, maasta kaivetun mullan, valtasi hänet kauhu. Hänen pulleat kasvonsa kalpenivat ja otsalle nousi hikikarpaloja, jotka olivat kuin suuret kastepisarat. Sitten hän rupesi riisuutumaan, vakuuttaen vapisevalla näyttelijänäänellä, ettei hetki laisinkaan vielä ollut tullut. Pian hän siteerasi täyttä kyytiä. Vihdoin hän pyysi, että hänen ruumiinsa poltettaisiin. »Mikä taiteilija nyt meneekään maailmasta!» toisteli hän ikäänkuin ihmeissään.
Samassa toi Phaonin airut tiedon, että senaatti oli tuominnut »parricidalle», vanhempien murhaajalle tavanmukaisen rangaistuksen.
"Mikä tavanmukainen rangaistus sitten on?" kysyi Nero kalpein huulin.