"Kyllä, mutta tekijä ei ole osannut oikeaan, sillä minä olen sekä huonompi että vähemmän alhainen kuin miksi hän minua kuvaa. Katso, johan meiltä aikoja sitten on mennyt taju oikeasta ja väärästä. Ja minä puolestani olen vakuutettu siitä, ettei näiden käsitteiden välillä mitään varsinaista eroa olekaan, vaikka Seneca, Musonius ja Thrasea väittävät olevan. Minulle on kaikki yhdentekevää. Kautta Herkuleen, minä puhun niinkuin ajattelen! Mutta sen verran mielenjaloutta sentään aina olen säilyttänyt, että osaan erottaa mikä on rumaa, mikä kaunista, mutta sitä esimerkiksi tämä punapartainen runoilijamme, kuskimme, lauluniekkamme, tanssitaiturimme ja kulharimme—ei ymmärrä."
"Sääli minun kuitenkin käy Fabritiusta? Hän oli hyvä toveri."
"Itserakkaus sen miehen tärveli. Kaikki epäilivät häntä, mutta kukaan ei tietänyt mitään varmaa. Hän itse ei voinut pitää kiinni suutaan, vaan lörpötteli salaisuutensa joka haaralle. Oletko kuullut Rufinuksen jutun?"
"En."
"No lähdetään sitten frigidariumiin vilvoittelemaan, niin kerron sinulle."
He läksivät frigidariumiin, jonka keskellä suihkulähde nosti ilmaan vaaleanpunaista, orvokinhajuista vettä, ja istuutuivat silkillä verhottuihin seinäsyvennyksiin jäähdyttämään itseään. Hetkisen ajan vallitsi hiljaisuus. Vinitius katseli mietteissään pronssista faunia, joka oli riistänyt syliinsä vedenneidon ja kiihkeästi kurottautui hänen huuliaan kohti.
"Tuo on oikeassa!" huudahti hän sitten. "Se se on parasta tässä elämässä."
"Jossakin määrin! Mutta pidäthän sinä sodastakin, jota taas en minä voi kärsiä, koska teltoissa kynnet halkeilevat ja kadottavat punansa. Mutta joka ihmisellä on omat mielitekonsa. Vaskiparta pitää laulusta, varsinkin omasta laulustaan, ja vanha Scarus rakastaa korinttilaista vaasiansa, joka aina öisin seisoo hänen vuoteensa vieressä, jotta hän voisi sitä suudella, jollei saa unta. Hän on jo suudellut siltä laidat rikki. Kerropa minulle, kirjoitatko runoja?"
"En. En ole vielä tehnyt ainoatakaan heksametriä."
"Entä soitatko luuttua ja laulatko?"