"Hän etsii, mitä ei ikinä ole kadottanut."
"Ja mistä hän välittää viisi, jos löytäisikin," lisäsi runoilija
Lucanus.
Kemut kävivät yhä iloisemmiksi. Orjajoukot kanniskelivat pöytään yhä uusia ruokia. Isoista vaaseista, jotka olivat täytetyt lumella ja koristetut murattiköynnöksellä, otettiin joka hetki esiin pieniä sekoitusmaljoja, joissa oli eri viinilajeja, ja vieraat joivat minkä jaksoivat. Katosta putoeli tuontuostakin ruusuja pöydälle ja pöydän ympärillä lepääville.
Petronius rupesi vihdoin pyytämään, että Nero ylentäisi juhlaa laulullaan, ennenkuin vieraat pahoin juopuivat. Kuorossa yhtyivät vieraat hänen pyyntöönsä, mutta Nero vastusti. Hän ei tällä kertaa puhunut yksin sentähden, että häneltä puuttui rohkeutta, vaikka sitä tosin aina puuttui häneltä… Hän ei kuitenkaan kieltäytynyt esiintymästä, sillä täytyihän tehdä jotakin taiteen hyväksi. Koska Apollo oli antanut hänelle ääntä, niin eihän jumalten lahjoja sopinut jättää käyttämättä. Hän kyllä ymmärsi, että se kuului hänen velvollisuuksiinsa valtakuntaa kohtaan. Mutta tänään hänen äänensä todella oli käheä. Yöllä hän kyllä oli pitänyt lyijypainoja rinnallaan, mutta se ei ollut auttanut… Hän aikoi pian lähteä Antiumiin hengittämään meri-ilmaa.
Lucanus yltyi nyt kiihkeästi rukoilemaan häntä taiteen ja ihmisyyden nimessä. Kaikki tiesivät, että jumalallinen runoilija ja laulaja Venuksen kunniaksi oli laatinut uuden ylistyslaulun, jonka rinnalla Lucretiuksen laulu oli kuin vuoden vanhan naarassuden ulvonta. Tulkoon tästä juhlasta todellinen juhla. Älköön lempeä hallitsija niin kauheasti kiduttako alamaisiaan. »Älä ole julma, oi Caesar!»
"Älä ole julma!" toistivat kaikki, jotka istuivat likimpänä.
Nero levitti kätensä merkiksi, että hän myöntyi. Kaikkien kasvot kävivät nyt kiitollisen näköisiksi ja kaikki kääntyivät katsomaan häneen. Mutta Caesar käski ensin ilmoittaa Poppaealle, että hän tulee laulamaan. Samalla hän myöskin selitti vierailleen, ettei Poppaea sairauden takia ollut voinut saapua juhlaan, vaan koska hänen laulunsa vaikuttaa häneen paremmin kuin kaikki lääkkeet, niin olisi sääli jättää tilaisuutta käyttämättä.
Pian Poppaea tulikin. Hän oli kyllä tähän saakka pitänyt Neroa valtansa alla kuin mitäkin alamaista, mutta vaarallista olisi ollut loukata hänen itserakkauttaan laulajana, vaununohjaajana ja runoilijana. Sentähden Poppaea saapui saliin, kauniina kuin jumalatar, puettuna ametistin värisiin vaatteisiin kuten Nerokin ja kaulalla kallisarvoinen helminauha—joka joskus oli ryöstetty Massinissalta. Hän oli kultatukkainen ja makea ja näytti nuorelta tytöltä, vaikka jo olikin ehtinyt erota kahdesta miehestä.
Häntä tervehdittiin suurilla huudoilla ja nimitettiin »jumalalliseksi Augustaksi». Lygia ei eläessään ollut nähnyt mitään niin kaunista, hän tuskin uskoi omia silmiään; sillä hänelle oli kerrottu, että Poppaea Sabina oli huonoimpia naisia maailmassa. Pomponia oli sanonut, että hän yllytti Caesarin murhaamaan äitinsä ja vaimonsa. Auluksen talon vieraat olivat niinikään puhuneet hänestä. Lygia oli kuullut, että hän öisin oli käynyt kaupungilla viskelemässä kuvapatsaita maahan. Kaupungin muureille oli ilmestynyt uhkauskirjoituksia, ja niiden kirjoittajille oli määrätty mitä hirveimpiä rangaistuksia, mutta silti niitä joka aamu taas uudestaan tavattiin muureilta. Nähdessään kuuluisan Poppaean, joka Kristuksen tunnustajien silmissä oli itse rikos ja pahuus ruumiillistetussa muodossa, tuli Lygia ajatelleeksi, että tuon näköisiä mahtavat olla enkelit ja muut taivaalliset olennot. Hän ei voinut riistää silmiään hänestä, ja välittömänä huudahduksena pääsi häneltä kysymys:
"Oi Marcus, onko se mahdollista?"