"Kirjeessä oli: »kummoisen härän minä uhraan, mustan vaiko valkean?»"
Tämä kertomus olisi varmaan herättänyt jonkinlaista huomiota, jollei Vitellius äkkiä olisi häirinnyt mielialaa. Hän oli jo juhlaan saapuessaan ollut humalassa ja purskahti nyt ilman minkäänlaista aihetta aivan mielettömään nauruun.
"Mitä tuo ihratynnöri nauraa?" kysäisi Nero.
"Nauru erottaa ihmisen eläimestä," vastasi Petronius, "ja tuskinpa hän muulla tavalla saattaisi osoittaa, ettei ole karjusika."
Vitellius lakkasi nauramasta, nuoli puhtaaksi rasvaiset huulensa ja rupesi katselemaan läsnäolevia kummissaan, ikäänkuin ei ikinä olisi nähnyt heitä.
Sitten hän nosti kätensä, joka oli pehmeä kuin tyyny, ja huusi käheällä äänellä:
"Minun sormestani putosi ritarisormus, jonka sain isältäni."
"Joka oli suutari," jatkoi Nero.
Vitellius purskahti taasen aivan odottamattomasti nauruun ja rupesi etsimään sormustaan Calvia Crispinillan peplumin poimuista.
Silloin alkoi Vatinius matkia pelästyneen naisen huutoja, mutta Nigidia, nuori leski ja Calvian ystävätär, jonka lapsellisissa kasvoissa oli hekumalliset silmät, huusi ääneen: