"Hyvä aihe" huomautti Petronius.
Vestinius kurotti kuin kurki pitkää kaulaansa ja kuiskasi salaperäisesti:
"En usko jumaliin, mutta henkiin uskon—oi!"
Nero ei kiinnittänyt huomiota hänen sanoihinsa.
"Olen aina viettänyt lemuraliaa, vainajien juhlaa, jottei minun tarvitsisi nähdä häntä. Siitä on jo viidettä vuotta. Täytyihän minun, täytyihän minun toimittaa hänet hengiltä, koska hän lähetti kimppuuni murhaajia. Jollen olisi langettanut hänen tuomiotaan, ette tänä päivänä olisi kuulleet minun laulavan."
"Kiitos, Caesar, kaupungin ja maailman nimessä!" huusi Domitius Afer.
"Viiniä! ja soikoot tympanit!"
Melu pääsi entiseen vauhtiin. Lukanus oli kietoutunut aivan murattiköynnöksen peittoon. Hän tahtoi voittaa Caesarin, nousi ja huusi:
"En ole ihminen, vaan fauni ja elän metsässä. Ho-ho-hooi!"
Vihdoin juopui Caesar, juopuivat miehet ja naiset. Vinitius on yhtä juovuksissa kuin muutkin, ja himon lisäksi valtasi hänet riidanhalu, kuten aina, kun hän oli nauttinut liikaa. Hänen ruskeat kasvonsa kalpenivat, ja käskevällä äänellä hän kangertaen lausui: