"Suutele minua! Tänään tai huomenna, yhdentekevä! Tätä jo riittää. Caesar otti sinut Auluksen talosta lahjoittaakseen sinut minulle, ymmärrätkö! Huomenna varhain tulen sinua noutamaan, ymmärrätkö!… Caesar lupasi sinut minulle, ennenkuin lähetti sinua hakemaan… Sinun täytyy tulla omakseni! Suutele minua! en tahdo odottaa huomiseen … suutele pian!"
Hän kietoi käsivartensa tytön ympärille, mutta silloin Acte rupesi häntä puolustamaan ja Lygia itsekin kokosi viimeiset voimansa, sillä hän tunsi, että turmio tulee. Turhaan hän sentään ponnisti voimiaan, koettaen molemmilla käsillään irroittaa ympäriltään hänen karvatonta käsivarttaan; hän rukoili, ettei hän olisi tällainen, vaan kuten ennen, ja armahtaisi häntä. Suru ja kauhu vapisi hänen äänessään, mutta ei mikään auttanut. Hänen täytyi yhä likempää tuntea hänen hengitystään, joka tuli viiniltä. Yhä likemmä siirtyivät hänen kasvonsa. Ei se ollut enää entinen, hyvä, rakastettu Vinitius, vaan juopunut, ilkeä satyri, joka herätti inhoa ja kauhua. Tytön voimat heikkenivät heikkenemistään. Turhaan koetti hän kääntää pois päätään, välttääkseen hänen suudelmiaan. Vinitius nousi pystyyn, kävi molemmin käsin kiinni häneen, veti hänen päänsä rinnalleen ja rupesi läähättäen suutelemaan hänen kalpeita huuliaan.
Mutta sinä hetkenä joku hirvittävä voima irroitti hänen käsivartensa tytön kaulasta, aivan ponnistuksetta, ikäänkuin ne olisivat olleet lapsen käsivarret vain, ja nuorukainen viskattiin syrjään kuin mikäkin kuiva oksa tai kuihtunut lehti. Mitä tämä merkitsi? Kummissaan rupesi Vinitius hieromaan silmiään ja huomasi samassa rinnallaan jättiläiskokoisen lygiläisen orjan, nimeltä Ursus, johon hän oli tutustunut Auluksen talossa.
Lygiläinen seisoi siinä aivan tyynenä, mutta hänen siniset silmänsä tuijottivat Vinitiukseen niin oudosti, että veri nuorukaisen suonissa miltei lakkasi kiertämästä. Hetken perästä nosti hän prinsessansa käsivarsilleen ja läksi tyynin, äänettömin askelin tricliniumista.
Acte seurasi heitä.
Vähän aikaa istui Vinitius kuin kivettyneenä paikallaan, mutta sitten hän sävähti seisoalleen ja karkasi käytävää kohti.
"Lygia, Lygia!" huusi hän.
Mutta intohimo, hämmästys, raivo ja viini olivat tehneet hänen jalkansa raskaiksi. Jonkun aikaa hän horjahteli sinne tänne, sitten hän koppasi tanssijatytön paljaan käsivarren, räpytteli silmiään ja kysäsi:
"Mitä on tapahtunut?"
Tyttö tarttui viinipikariin, ojensi sen Vinitiukselle, hymyili ja katseli häneen kuumin silmin.