"Juo!"
Vinitius joi ja retkahti maahan.
Suurin osa vieraista oli jo pöytien alla. Toiset kulkivat vielä horjuvin askelin pitkin tricliniumia, toiset nukkuivat penkeillään pöydän ääressä kuorsaten tai unissaan oksentaen. Mutta juopuneitten konsulien ja senaattorien, juopuneitten ritarien, runoilijain ja filosofien, juopuneitten tanssijattarien ja ylimysnaisten—koko tämän tosin vielä kaikkivaltiaan, mutta hengettömän, seppelöidyn ja irstaan, mutta jo sammuvan seurueen ylle putoeli putoelemistaan katon kultaverkosta ruusuja.
Ulkona tuntui jo päivän salo.
KAHDEKSAS LUKU.
Kukaan ei pidättänyt Ursusta eikä liioin vaatinut häntä tilille hänen menettelystään. Vieraat, jotka eivät maanneet pöytien alla, olivat kumminkin jo jättäneet varsinaiset paikkansa. Kun palvelijat näkivät jättiläiskokoisen miehen kantavan naista pois tricliniumista, arvelivat he, että se oli joku orja, joka nouti juopunutta emäntäänsä. Olihan sitäpaitsi Acte heidän mukanaan, ja hänen läsnäolonsa turvasi heidät kaikilta epäluuloilta.
Pakenevat tulivat tricliniumin viereiseen huoneeseen ja siitä käytävään, joka vei Acten asunnolle.
Lygia oli käynyt niin voimattomaksi, että hän hervottomana kuin kuollut makasi Ursuksen käsissä. Vasta kun puhdas, viileä aamuilma tulvi häntä vastaan, avasi hän silmänsä. Aamu valkeni vaikenemistaan. He astelivat pylväikön läpi ja tulivat pääportille, mutta eivät poikenneet pihaan, vaan palatsin puutarhaan, jossa aamurusko jo punaili sypressien ja pinjojen latvoja. Tämä osa palatsia oli tyhjänä, meluava soitto ja juhlivien huudot etenivät etenemistään. Lygiasta tuntui siltä kuin hänet olisi riistetty helvetistä ja tuotu jumalaisen päivän valkeuteen. Olihan maailmassa sentään vielä jotakin muutakin kuin tuo iljettävä triclinium: oli taivas, aamurusko, oli valoa ja hiljaisuutta. Äkkiä purskahti tyttö itkuun, nojautui jättiläisen olkapäätä vastaan ja vaikeroi siinä:
"Mennään kotiin, Ursus! Mennään kotiin, Auluksen taloon!"
"Mennään vaan!" sanoi Ursus.