He olivat tulleet pieneen atriumiin, joka kuului Acten asuntoon, ja Ursus laski Lygian marmoripenkille, vastapäätä suihkulähdettä. Acte rupesi rauhoittamaan tyttöä ja kehoitti häntä nukkumaan, vakuuttaen, ettei häntä tällä hetkellä uhannut mikään vaara, koska juopuneet vieraat varmaan nukkuvat iltaan asti. Mutta Lygia ei pitkiin aikoihin voinut rauhoittua. Hän vaan piteli käsillään ohimojaan ja toisti toistamistaan kuin lapsi:
"Mennään kotiin! Mennään Aulukselle!"
Ursus oli kyllä siihen valmis. Tosin porteilla seisoo pretoriaani-sotamiehiä, mutta entä sitten! Sotamiehet eivät pidätä kulkijoita. Porttikaaren luona vilisee kantotuoleja ja ihmisiä lappaa myötäänsä. Ei kukaan heitä estä menemästä. He sekaantuvat kansan tulvaan ja lähtevät suoraa päätä kotiin. Mitä hänellä muuten onkaan sanomista tähän asiaan! Prinsessa käskee, ja hän tottelee. Sitä vartenhan hän on olemassa.
"Niin, Ursus, mennään," toisteli Lygia.
Mutta Acte rupesi puhumaan heille järkeä. Mennään! niin! Ei kukaan estä. Mutta Caesarin talosta ei kukaan saa karata, ja joka sen tekee, loukkaa hänen majesteettiaan. Sopii lähteä, mutta illalla tuo sadanpäämies kuolemantuomion Aulukselle ja Pomponia Graecinalle. Lygia kuljetetaan takaisin palatsiin, ja sitten hän on auttamattomasti hukassa. Jos taas Auluksen perhe ottaa hänet luokseen, niin sitä varmaan odottaa kuolema.
Lygian kädet vaipuivat helmaan. Ei ollut mitään neuvoa. Turmion täytyi kohdata joko Plautiuksen perhettä tai häntä itseään. Muuta valikoimisen varaa ei ollut. Juhlaan mennessään oli hän saattanut toivoa, että Vinitius ja Petronius saisivat Caesarin lupaamaan hänet takaisin Pomponialle, mutta nyt hän tiesi, että Caesar juuri heidän yllytyksestään oli siirtänyt hänet Aulukselta. Ei ollut mitään neuvoa. Ainoastaan ihmeen kautta hän voi pelastua tästä kuilusta, ihmeen ja Jumalan voiman kautta.
"Acte," huusi hän epätoivoissaan, "kuulitko Vinitiuksen sanovan, että Caesar oli luvannut minut hänelle ja että hän tänä iltana lähettäisi orjansa noutamaan minut luokseen?"
"Kuulin," vastasi Acte.
Hän oikaisi käsivarsiaan ja vaikeni. Lygian epätoivo ei herättänyt hänessä vastakaikua. Olihan hän itse ollut Neron rakastettuna, ja vaikka hän oli hyväsydäminen, ei hän käsittänyt tällaisen suhteen häpeällisyyttä. Entisenä orjattarena oli orjan käsityskanta liian syvään syöpynyt häneen, ja sitäpaitsihan hän yhä vielä rakasti Neroa. Jos Nero olisi tahtonut palata hänen luokseen, olisi hän ollut valmis ojentamaan kätensä häntä vastaan niinkuin itse onnea tavoittaakseen. Hän ymmärsi, että Lygian täytyi joko antautua nuoren, komean Vinitiuksen rakastetuksi tai syöstä sekä itsensä että Auluksen talo perikatoon—eikä käsittänyt, kuinka hän saattoi horjua.
"Kyllä sinä," virkkoi hän hetken perästä, "Vinitiuksen luona olet yhtä hyvässä turvassa kuin Caesarinkin talossa."