Hänen päähänsä ei pälkähtänyt, että hänen sanansa, vaikka olivatkin todet, merkitsivät: »tyydy kohtaloosi ja rupea Vinitiuksen rakastajattareksi». Mutta Lygia tunsi vielä huulillaan hänen eläimellisen intohimoiset ja polttavat suudelmansa ja niitä muistellessa kohosi häpeän puna hänen kasvoilleen.
"Ei ikinä!" huusi hän kiivaasti. "En jää tänne enkä mene Vinitiuksen luo."
Actea hämmästytti hänen kiivautensa.
"Vihaatko sinä sitten Vinitiusta?" kysyi hän.
Siihen kysymykseen ei Lygia voinut vastata. Hän purskahti uudestaan itkuun. Acte sulki hänet syliinsä ja rupesi rauhoittamaan häntä. Ursus hengitti raskaasti ja heristeli jättiläisnyrkkejään, sillä hän rakasti koiran uskollisuudella prinsessaansa eikä saattanut nähdä hänen itkevän. Hänen lygiläisessä, puolivillissä sydämessään syntyi hurja halu palata saliin ja kuristaa sekä Vinitius että tarpeen vaatiessa Caesarkin. Hän ei sentään uskaltanut sitä tehdä, sillä hän pelkäsi vahingoittavansa emäntäänsä, sitäpaitsi ei hän varmaan tietänyt, olisiko sellainen teko—vaikka se hänestä tuntui kerrassaan viattomalta—sovelias ristiinnaulitun Karitsan tunnustajalle.
Acte hyväili Lygiaa ja virkkoi uudelleen:
"Vihaatko häntä?"
"En," vastasi Lygia, "en saa vihata, sillä olen kristitty."
"Tiedän, Lygia. Tiedän myöskin Paavali Tarsolaisen kirjeistä, että teidän tulee säilyttää siveytenne ja pelätä syntiä enemmän kuin kuolemaa, mutta salliiko sinun oppisi tuottaa kuolemaa?"
"Ei."