"Kuinka sinä sitten voit saattaa Caesarin koston Auluksen talolle?"
Syntyi hetkisen äänettömyys. Lygian eteen avautui taasen pohjaton syvyys.
Nuori vapautettu jatkoi:
"Minä kyselen, sillä minun käy sääli sinua, sääli hyvää Pomponiaa, Aulusta ja heidän lastaan. Mutta minä olen tarpeeksi kauan elänyt tässä talossa tunteakseni mitä Caesarin kosto merkitsee. Ei! Te ette saata karata. Sinulla on vain yksi keino: rukoile Vinitiusta, että hän saattaa sinut takaisin Pomponian luo."
Mutta Lygia heittäytyi polvilleen ja kääntyi nyt rukouksessa erään toisen puoleen. Hetkisen perästä Ursuskin oli polvillaan, ja molemmat rupesivat rukoilemaan—Caesarin palatsissa, aamuruskon hohteessa.
Acte, joka ensi kerran oli näkemässä tällaista rukousta, ei saattanut riistää silmiään Lygiasta. Hän katseli hänen puhtaita kasvonpiirteitään, hänen päätänsä ja käsiänsä, jotka olivat korotetut taivasta kohti, ikäänkuin hän sieltä olisi odottanut pelastusta. Aamurusko valoi kirkkauttaan hänen tummille hiuksilleen ja valkealle peplumilleen. Tässä häikäisevässä valossa näytti hän itsekin olevan pelkkää valoa. Hänen kalpeista kasvoistaan, huulista, jotka olivat hiukan auenneet, käsistä ja silmistä, jotka olivat korotetut taivasta kohti, henki yliluonnollinen hartaus. Nyt Acte käsitti, ettei Lygia saattanut ruveta kenenkään rakastajattareksi. Neron entisen rakastetun silmien edestä poistui ikäänkuin peite ja hänen eteensä avautui ihan toinen maailma kuin se, mihin hän oli tottunut. Tuo harras rukous tässä rikoksen ja häpeän pesässä pani hänet hämmästyksiin. Vielä hetkinen sitten oli Lygia hänen mielestään ollut auttamattomasti hukassa. Nyt hän rupesi uskomaan, että tapahtuu jotakin eriskummallista, että apuun ehtii pelastus voimakkaampi Caesariakin, että taivaasta tulee siivekäs sotajoukko neittä vapauttamaan tai että aurinko levittää säteensä hänen jalkainsa alle ja nostaa hänet luokseen. Hän oli kuullut puhuttavan, että kristittyjen joukossa tapahtui suuria ihmeitä, ja tuli nyt vakuutetuksi, että puhe niistä oli totta, koska Lygia noin rukoili.
Vihdoin Lygia nousi ja toivo säteili hänen kasvoistaan. Ursuskin nousi, likeni penkkiä ja loi katseen emäntäänsä, ikäänkuin hänen käskyjään odotellen.
Mutta tytön silmät sumenivat ja hetken perästä vieri kaksi suurta kyyneltä hänen poskilleen.
"Jumala siunatkoon Pomponiaa ja Aulusta," lausui hän. "Minä en saa syöstä heitä perikatoon, sentähden en ikinä enää näe heitä."
Sitten hän kääntyi Ursuksen puoleen ja lausui hänelle, ettei hänellä nyt enää ollut ketään muita maailmassa, vaan että Ursuksen täytyi olla sekä hänen isänään että holhoojanaan. He eivät saattaneet hakea turvaa Auluksen talosta, koska he siten yllyttäisivät Caesarin vihan sitä vastaan. Mutta ei hän liioin saattanut jäädä Caesarin eikä Vinitiuksen haltuun. Ursuksen täytyi saattaa hänet pois kaupungista ja kätkeä jonnekin, jonne ei Vinitius eivätkä hänen palvelijansa löydä. Vielä tänä päivänä hän lähtisi Ursuksen mukaan, vaikkapa merten ja vuorten taakse, barbarivaltakuntiin, missä ei tunneta Rooman nimeä ja minne ei Caesarin valta ulotu. Pelastakoon hänet Ursus, sillä hän on hänen ainoa turvansa maailmassa.