Lygiläinen oli valmis mihin tahansa ja kuuliaisuutensa merkiksi kumartui hän maahan ja kiersi käsivartensa Lygian jalkojen ympäri. Mutta Acten kasvoilla kuvastui pettymys, sillä hän oli odottanut ihmettä. Vai eikö se rukous saanutkaan aikaan sen enempää? Se, joka karkaa Caesarin talosta, tekee itsensä syypääksi majesteettirikokseen, jota seuraa rangaistus. Ja jos Lygian onnistuukin paeta, niin Caesar kostaa Aulukselle. Jos hän välttämättä tahtoo paeta, niin paetkoon edes Vinitiuksen talosta; Caesar ei mielellään sekaannu muiden asioihin, ehkei hän edes huoli auttaa Vinitiusta etsimään Lygiaa. Ainakaan ei hänen tekoaan silloin pidetä majesteettirikoksena.
Mutta Lygia itse ajatteli: kotiväet eivät saa tietää mitään hänen olinpaikastaan, ei Pomponiakaan… Hän kyllä karkaa, mutta ei Vinitiuksen talosta, vaan jo matkalla sinne. Juovuspäissään Vinitius tuli kertoneeksi, että hän illalla lähettää orjansa häntä noutamaan. Varmaankaan ei hän selvänä olisi ilmoittanut sitä. Luultavasti hän, ehkäpä yhdessä Petroniuksen kanssa, jo ennen juhlaa oli ottanut Caesarilta lupauksen, että hän seuraavan päivän illalla saa lähettää noutamaan häntä. Ja jos he tänään unohtaisivatkin asian, niin lähettävät he hakemaan häntä huomenna. Mutta Ursus hänet pelastaa. Hän tulee, nostaa hänet kantotuolista, niinkuin hän hänet pelasti tricliniumistakin, ja niin he pakenevat maailman ääriin. Ursusta ei kukaan saata vastustaa. Hänen rinnalleen ei pääse se hirveä painiskelijakaan, joka eilen sai voiton tricliniumissa. Mutta koska Vinitius voi lähettää kovin paljon orjia, on parasta, että Ursus menee pyytämään neuvoa ja apua piispa Linnukselta. Piispa heitä kyllä armahtaa eikä jätä Vinitiuksen käsiin. Hän voi heidän avukseen lähettää kristityitä, jotka voittavat Vinitiuksen väet ja pelastavat Lygian. Sitten Ursus kyllä vie hänet kaupungista ja piiloittaa niin, ettei Rooman valta löydä.
Hänen kasvoilleen valui puna ja hän rupesi hymyilemään, sillä lohdutus oli taasen täyttänyt hänen mielensä ja pelastuksen toivo muuttunut miltei varmuudeksi. Äkkiä hän heittäytyi Acten kaulaan, vei sulavat huulensa hänen poskeaan vastaan ja kuiskasi:
"Ethän sinä ilmaise aikomustamme, Acte, ethän?"
"Kautta äitini varjon," vastasi vapautettu "en ilmaise aikomustanne.
Mutta rukoilen Jumalaanne, että Ursuksen onnistuisi sinut pelastaa."
Jättiläisen lapselliset sinisilmät säteilivät onnesta. Hänpä ei ollut osannut keksiä tätä keinoa, vaikka kuinka oli vaivannut päätänsä, mutta käytäntöön hän kyllä osaa panna sen. Yöllä tai päivällä—se on ihan yhdentekevää! Hän käy piispan puheilla, piispa osaa lukea taivaan merkkejä ja tietää sanoa, mitä pitää tehdä ja mitä jättää tekemättä. Mitä taas kristittyihin tulee, niin heitä hän kyllä saa kokoon omin neuvoin. Vähäkös heitä oli hänen tuttavissaan, sekä orjissa että miekkailijoissa ja vapaissa miehissä, sekä Suburrassa että siltojen takana. Saisi heitä kokoon pari tuhatta, helpostikin. Kyllä hän tästä neitinsä vapauttaa, johdattaa hänet pois kaupungista ja seuraa häntä. Siihen hän toki kykenee. Menevät sitten vaikkapa maailman ääriin, missä ei ole kuultu puhuttavankaan roomalaisista.
Hän jäi miettiväisenä silmäilemään eteensä, ikäänkuin saadakseen selville tulevaisia, kaukaisia asioita. Sitten hän virkkoi:
"Lähdetäänkö metsään? Hei vaan niitä metsiä, niitä metsiä!"
Hetken perästä hän sentään riistäytyi irti tulevaisuusunelmistaan ja palasi todellisuuteen.
Kas, nyt hän paikalla lähtee piispan puheille, ja illalla on jo sata päätä odottamassa kantotuolia. Ja olkoon sitten neittä kuljettamassa vaikka miten paljon orjia, vaikkapa pretoriaani-sotamiehiä!… Paras on vaan olla likenemättä hänen nyrkkejään, vaikkapa rauta-asussa… Mitäs vahvaa se rauta sitten on! Kun vaan osuu oikein tönäisemään, niin kyllä se ihmisen pää raudankin sisästä halkeaa.