"Hän nukkuu, hän saattaa nukkua!" mietti Acte. "Hän on vielä lapsi."
Hetkisen perästä hänen taasen täytyi ruveta ajattelemaan tuota lasta, joka mieluummin pakenee kuin rupeaa Vinitiuksen rakastetuksi, joka valitsee puutteen mieluummin kuin häpeän, joka hylkää Vinitiuksen komean talon Carinaessa ja valitsee maankiertäjän elämän, joka luopuu vaatteista, kalleuksista, kesteistä, luuttujen ja sitrojen soitosta.
"Ja minkätähden?"
Hän alkoi katsella Lygiaa, ikäänkuin hänen nukkuvilta kasvoiltaan löytääkseen vastauksen. Hän katseli hänen puhdasta otsaansa, kulmakarvojen kaunista kaarevuutta, tummia palmikkoja, huulia, jotka olivat hiukan auki, ja neitseellistä povea, joka nousi ja laski tyynen hengityksen mukaan. Ja taasen hänen täytyi vaipua ajatuksiin.
"Kuinka toisenlainen Lygia on kuin minä!"
Lygia kävi hänen mielikuvituksessaan joksikin ihmeeksi, joksikin taivaalliseksi näyksi tai jumalten suosikiksi, joka on sata kertaa kauniimpi kaikkia kukkasia Caesarin puutarhassa ja kaikkia kuvapatsaita hänen palatsissaan. Mutta kreikattaren sydämessä ei ollut tilaa kateudelle. Päinvastoin hänet valtasi suuri säälin tunne, kun hän ajatteli kaikkia vaaroja, mitkä tyttöä uhkasivat. Hänen sydämessään heräsi äidillinen tunne: Lygia ei ollut hänen mielestään ainoastaan kaunis kuin uni, vaan myöskin sanomattoman rakas. Hän vei huulensa hänen tummille hiuksilleen ja rupesi suutelemaan niitä.
Mutta Lygia vain nukkui rauhallisesti kuin kotonaan Pomponia Graecinan siipien suojassa. Hän nukkui kauan, sillä puolenpäivän aika oli jo ohi, kun hän avasi siniset silmänsä ja suurella hämmästyksellä rupesi tarkastamaan cubiculumia.
Hän nähtävästi kummasteli, ettei ollutkaan kotona Auluksen talossa.
"Vai sinäkö, Acte?" huudahti hän vihdoin, kun hän hämärässä huomasi kreikattaren kasvot.
"Niin, Lygia."