"Onko jo ilta?"
"Ei vielä, lapsi, mutta puolenpäivän aika on jo ohi."
"Eikö Ursus vielä ole palannut?"
"Eihän Ursus luvannutkaan palata, lupasi ainoastaan illalla kristittyjen kanssa odottaa kantotuolia."
"Niin, todellakin."
He läksivät cubiculumista ja menivät kylpyyn. Acte kylvetti Lygian, vei hänet sitten syömään ja johdatti vihdoin palatsin puutarhaan, jossa ei tällä kertaa ollut odotettavissa mitään vaarallista kohtausta, koska sekä Caesar että hänen likeisimmät hovilaisensa vielä nukkuivat. Lygia näki nyt ensi kerran eläessään nuo ihanat puutarhat, täynnä sypressejä, pinjoja, tammia, öljypuita ja myrttejä, joiden joukossa yleni veistokuvien valkea kansa. Lammikot levittivät tyyniä, kiiltäviä pintojaan, suihkulähteet kastelivat pärskeellään kukkivia ruusupensaita. Missä tuntui muratti- tai viiniköynnösverkon ympäröimä, salaperäinen luola kutsuvan luokseen, missä uiskenteli vesillä hopeankarvaisia joutsenia. Mutta kuvapatsaiden ja puiden joukossa käyskeli gaselleja, joita oli tuotu Afrikan erämaista asti, ja lenteli kirjavia lintuja, joita oli noudettu kaikilta maailman kulmilta.
Puisto oli tyhjä. Ainoastaan siellä täällä näkyi joku orja lapio kädessä, hiljaa hyräillen laulua; toiset orjat käyttivät hyväkseen lomahetkeä ja istuivat lampien varsilla tai varjossa tammien alla, joiden lehtien lomitse auringon säteet väräellen tunkeutuivat, toiset kastelivat ruusuja tai kalpeita, sinipunertavia safranikukkia. Acte ja Lygia astelivat kauan yhdessä, katsellen kaikkia puiston ihmeellisyyksiä. Vaikkei Lygia ollutkaan levollisessa mielentilassa, oli hän kuitenkin siksi lapsi, että hän uteliaasti katseli tätä kaikkea. Hänestä tuntui hauskalta. Hän tuli ajatelleeksi, että jos vain Caesar olisi hyvä ihminen, niin hän tässä puutarhassa ja palatsissa olisi oikein onnellinen.
Vihdoin he hiukan väsyivät ja istuutuivat penkille, tiheiden sypressien peittoon. He juttelivat asiasta, joka raskaimmin painoi heidän sydäntään, nimittäin Lygian iltaisesta paosta. Acte oli paljo levottomampi yrityksen onnistumisesta kuin Lygia. Ajoittain se hänestä tuntui sulalta hulluudelta, jonka oli mahdoton onnistua. Yhä enemmän hänen kävi sääli Lygiaa. Hän tuli ajatelleeksi, että olisi sata kertaa vaarattomampaa koettaa vaikuttaa Vinitiukseen, ja hetkisen perästä alkoi hän kysellä, kuinka kauan Lygia oli tuntenut Vinitiuksen ja eikö hän luulisi, että hänet saisi taivutetuksi lähettämään hänet Pomponian luo.
Lygia ravisti surullisena mustatukkaista päätään.
"Ei, Auluksen talossa Vinitius oli aivan toisenlainen. Silloin hän oli hyvä, mutta eilisen juhlan jälkeen pelkään häntä ja tahdon paeta lygiläisten luo."