"Sinunhan piti kertoa minulle hänen historiansa."
"Unctuariumissa saat sen kuulla."
Mutta unctuariumissa kääntyi Vinitiuksen huomio toisaalle, sillä siellä odotti kylpijöitä joukko erinomaisen kauniita orjattaria. Kaksi heistä, mustia neekerityttöjä, jotka olivat kuin ihanat, mustasta puusta veistetyt kuvapatsaat, alkoi sivellä heidän ruumistaan hyvänhajuisilla Arabian voiteilla. Frygittäret, notkeina ja liukkaina kuin käärmeet ja taitaen kaikki hiussukimisen salaisuudet, pitivät käsissään kiilloitettuja, teräksisiä peilejä ja kampoja. Mutta kaksi jumalattaren muotoista kreikatarta Kos-saarelta odotti herrojen pukeutumista, saadaksensa järjestää heidän togansa taiteellisiin poimuihin.
"Kautta pilviäpitelevän Zeusin!" huudahti Marcus Vinitius, "mikä valikoima sinulla on!"
"Pidän mieluummin pienen valikoiman kuin suuren lauman," vastasi Petronius. "Koko palvelijakuntani Roomassa ei nouse kuin neljäänsataan henkeen. Ainoastaan nousukkaat tarvitsevat persoonalliseen palvelukseensa enemmän väkeä."
"Kauniimpaa väkeä ei ole itse Kupariparrallakaan," puheli Vinitius, ja hänen sieramensa laajenivat.
Siihen vastasi Petronius omituisella hyväntahtoisella huolimattomuudella:
"Olet sukulaiseni, mutta minä en ole mikään nautinnonhylkääjä kuten
Bassus, enkä liioin mikään turhantarkka kuten Aulus Plautius."
Viimemainitun nimen kuullessaan Vinitius hetkeksi unohti Kos-saaren tytöt, nosti päätään ja kysyi:
"Mistä sinä tulit ajatelleeksi Aulus Plautiusta? Tiedätkö että minä vietin muutamia viikkoja juuri hänen talossaan sen jälkeen, kun olin katkaissut käteni ulkopuolella kaupunkia. Plautius sattui nimittäin tulemaan paikalle juuri onnettomuuden tapahtuessa ja, nähdessään minun kärsimykseni, vei hän minut kotiinsa, ja hänen orjansa, parantaja Merion, minut paransi. Juuri tästä asiasta tahdoin puhua kanssasi."