"Kuinka niin? Rakastuitko sattumalta Pomponiaan? Siinä tapauksessa säälin sinua! Pomponia on vanha ja siveä. Ikävämpää suhdetta en saata ajatella. Brr!"
"En Pomponiaan—ehei!" vastasi Vinitius.
"No keneen sitten?"
"Jospa edes itsekään tietäisin keneen! Mutta minä en tarkoin tiedä edes hänen nimeänsä, onko hän Lygia vaiko Callina. Kotona sanovat häntä Lygiaksi, sentähden että hän on lygiläistä syntyperää, mutta hänen barbarinen nimensä on Callina. Kummallinen talo tuo Plautiuksen talo! Siellä asuu väkeä että kiehuu, mutta kuitenkin siellä on hiljaista kuin Subiacumin lehdoissa. Muutamaan päivään en tietänyt, että talossa asui jumalatar. Mutta eräänä varhaisena aamuna näin hänen peseytyvän puutarhan suihkulähteessä. Kautta vaahdon, josta Afrodite syntyi, vakuutan sinulle, että aamuruskon säteet lävistivät hänen ruumiinsa. Luulin hänen auringon noustessa muuttuvan pelkäksi valoksi, kuten muuttuu aamurusko. Senjälkeen näin hänet vielä kaksi kertaa ja sitten en enää tiedä, mitä on rauha. Minun ei tee mieleni mitään, en tahdo tietää kaupungin huvituksista, en huoli naisista, en välitä kullasta, en Korintin vaskisista taideteoksista, en helmistä enkä kalliista kivistä, en viinistä enkä kemuista—ikävöin ainoastaan Lygiaa. Sanon sinulle sen vielä selvemmin, Petronius, että ikävöin häntä niinkuin Unen jumala, joka on kuvattuna mosaiikkiin sinun tepidariumissasi, ikävöi Paisytheiaa, ikävöin häntä yöt, päivät."
"Jos tyttö on orja, niin osta hänet."
"Hän ei ole orja."
"Mikä hän sitten on? Onko hän Plautiuksen vapautettu?"
"Hän ei ole koskaan ollut orja eikä niinmuodoin voi olla vapautettukaan."
"Kuka hän sitten on?"
"En tiedä. Jonkun kuninkaan tytär, tai jotakin sellaista."