"Viisi vuotta minä jo olen menetellyt tämän aran kyyhkyseni suhteen sillä tavalla, enkä saata valittaa, että hän olisi pahasti pannut vastaan…"
Chrysothemis läjäytti häntä viuhkallaan, joka oli tehty riikinkukon sulista, ja huudahti:
"Enkö minä ole pannut sinua vastaan, satyri?"
"No niin, edeltäjäni takia…"
"Etkö sinä heittäytynyt jalkojeni juureen?"
"Kyllä—pujottamaan sormuksia varpaisiisi."
Chrysothemis vilkaisi vaistomaisesti jalkaansa, jonka varpaissa jalokivet todella kimaltelivat, ja sekä hän että Petronius purskahtivat nauruun. Mutta Vinitius ei kuunnellut heidän sukkeluuksiaan. Levottomasti sykki hänen sydämensä kauniisti kirjaellun syyrialaisen pappispuvun alla, johon hän oli pukeutunut Lygiaa vastaanottamaan.
"Nyt heidän on täytynyt lähteä palatsista," virkkoi hän ikäänkuin itsekseen.
"Niin on," vastasi Petronius. "Kerronpa sillaikaa Apollonius Tyanalaisen ennustuksia tai lopetan jutun Rufinuksesta, joka, ties mistä syystä, aina on jäänyt kesken."
Mutta Vinitius välitti viis sekä Apollonius Tyanalaisesta että Rufinuksen jutusta. Hänen ajatuksensa olivat Lygian luona. Hän myönsi, että hän näytteli kauniimpaa osaa odottaessaan häntä näin kotona kuin jos hän olisi ryöstäjänä ilmestynyt palatsiin, mutta samalla hän sääli jokaista hetkeä, jonka hän olisi voinut viettää katselemalla Lygiaa tai istumalla hänen kanssaan kahden kantotuolissa pimeällä kadulla.