Atacinus kaatui siihen paikkaan kuin härkä, joka kirveen iskusta lankeaa
Jupiterin alttarin eteen.
Orjat olivat joko haavoittuneina maassa tai, käyttäen hyväkseen pimeyttä, pakenivat pitkin kaupungin muureja, jättäen jälkeensä kantotuolin, joka tappelussa oli mennyt säpäleiksi. Ursus kantoi Lygiaa Suburraan päin. Hänen toverinsa riensivät hänen perässään ja hajosivat vähitellen pitkin tietä.
Pelastuneet orjat kerääntyivät Vinitiuksen talon eteen neuvottelemaan. He eivät uskaltaneet astua herransa eteen. Hetkisen perästä palasivat he tappelupaikalle ja löysivät sieltä muutamia kuolleita. Atacinus vielä eli. Hän väänteli kuolintuskissaan ja jäi vihdoin liikkumattomana paikalleen.
Orjat korjasivat pois hänen ruumiinsa, palasivat kotiin ja pysähtyivät portille. Täytyi toki mennä herralle ilmoittamaan, mitä oli tapahtunut.
"Menköön Gulo," virkkoivat muutamat äänet. "Hänen kasvonsa ovat verissä niinkuin meidänkin ja hänestä herra pitää. Hänelle ei ole niin vaarallista kuin meille."
Germanilainen Gulo oli vanha orja, joka muinoin oli hoitanut Vinitiusta ja jonka Vinitius oli perinyt äidiltään, Petroniuksen sisarelta.
"Kyllä minä puhun," sanoi hän, "mutta mennään kaikki, ettei herran viha lankea yksin minun päälleni."
Vinitius oli sillaikaa ehtinyt käydä kovin kärsimättömäksi. Petronius ja Chrysothemis nauroivat häntä, mutta hän asteli pitkin askelin edestakaisin atriumissa, tuontuostakin virkkaen.
"Heidän pitäisi jo olla täällä!… Heidän pitäisi jo olla täällä!"
Hän olisi jo tahtonut karata vastaan, mutta molemmat vieraat olivat pidättäneet häntä.