Äkkiä kuului eteisestä askelia, ja atriumiin karkasi lauma orjia. Seinustalle he seisahtuivat, nostivat siinä kätensä ilmaan ja rupesivat valittavalla äänellä huutamaan:
"Aaaa! … aa!"
"Missä Lygia?" tokaisi Vinitius hirveällä, oudolla äänellä.
"Aaaa!"
Gulo astui esiin, kasvot verissä, ja puhui hätäisesti ja valittaen:
"Olemme verissä, herra! me tappelimme! Olemme verissä, herra, olemme verissä!…"
Mutta hän ei saanut lopettaa, sillä Vinitius koppasi käteensä pronssisen soihdun ja musersi ainoalla iskulla hänen pääkallonsa. Sitten tarttui hän molemmin käsin päähänsä, raastoi hiuksiaan ja äänteli käheästi:
"Voi minua kurjaa! Voi minua kurjaa!…"
Hänen kasvonsa sinettyivät, silmät pyörivät päässä ja huulille kokoontui vaahtoa.
"Ruoskaa!" kirkaisi hän vihdoin äänellä, joka ei enää ollut ihmisen ääni.