"Herra! Aaaa! … armahda meitä!" vaikeroivat orjat.
Mutta Petronius nousi ja hänen kasvoillaan kuvastui inho.
"Tule, Chrysothemis!" virkkoi hän. "Jos tahdot nähdä lihaa, niin käsken jonkun teurastajan avata myymälänsä Cariaen varrella."
Hän jätti atriumin. Mutta talosta, joka oli kaunistettu myrtillä ja murattiköynnöksillä juhlaa varten, kuului hetkisen perästä vain voivotusta ja ruoskanläiskettä. Ja sitä kesti aamuun asti.
YHDESTOISTA LUKU.
Sinä yönä ei Vinitius yrittänytkään panna levolle. Jonkun aikaa Petroniuksen mentyä, kun eivät orjien valitukset saattaneet lieventää hänen tuskaansa enempää kuin hänen kiukkuaankaan, keräsi hän ympärilleen joukon muita palvelijoita ja läksi heidän kanssaan yön selkään etsimään Lygiaa. Hän haki Esquilinuksen kaupunginosan, Suburran, Vicus Sceleratuksen ja kaikki viereiset kadut. Hän kiersi Kapitoliumin, kulki Fabritiuksen siltaa myöten saarelle, hakipa vielä Tiberin toiseltakin puolelta. Hänen ponnistuksensa olivat sentään kokonaan turhat, sillä hän ei itsekään uskonut voivansa löytää Lygiaa, ja hän haki häntä vain saadakseen jollakin lailla tämän hirveän yön kulumaan. Hän palasi kotiin vasta, kun päivä koitti ja rattaat, muulit ja vihanneskauppiaat jo rupesivat liikkumaan kaupungilla ja leipurit availivat myymälöitään. Palatessaan käski hän korjata pois Gulon ruumiin, johon ei kukaan vielä ollut uskaltanut koskea. Sitten hän käski lähettää ergastulumiin, s.o. kuritushuoneeseen, ne orjat, joiden käsistä Lygia oli viety. Tämä rangaistus oli heille kuolemaakin hirveämpi. Vihdoin hän heittäytyi atriumiin levitetylle patjalle ja rupesi miettimään, millä keinoin Lygia olisi saatava pelastetuksi.
Hänen oli mahdoton käsittää, että hän olisi menettänyt hänet, kadottanut hänet, ettei hän enää saisi häntä nähdä. Kun hän sitä vain ajattelikin, vimmastui hän aivan mielipuoleksi. Nuoren soturin itsepintainen luonne oli ensi kerran hänen eläessään törmännyt yhteen toisen järkähtämättömän luonteen kanssa, ja hänen oli suorastaan mahdoton käsittää, kuinka joku uskalsi nousta vastustamaan hänen tahtoaan. Vinitius olisi mieluummin suonut koko kaupungin, vaikkapa koko maailman hajoavan raunioiksi kuin nähnyt aikeensa menevän myttyyn. Nyt oli nautinnon pikari riistetty juuri hänen huuliltaan, ja se oli hänen mielestään niin kuulumaton tapaus, että se jo jumalien ja ihmisten edessä huusi kostoa.
Mutta ennen kaikkea hän ei saattanut alistua tähän kohtaloonsa sentähden, ettei hän eläessään ollut mitään niin halunnut kuin Lygiaa. Hänestä tuntui, ettei hän ilman häntä saata tulla toimeen. Hän ei saattanut käsittää, miten hän ilman häntä saa huomisen päivän kulumaan ja miten hän voi elää seuraavina päivinä. Tuontuostakin valtasi hänet raivo, miltei mielipuolen vimma, kun hän häntä ajatteli. Hän olisi tahtonut omistaa hänet saadakseen edes lyödä häntä, saadakseen raastaa häntä hiuksista pitkin cubiculumia ja saadakseen nauttia hänen tuskastaan. Mutta samassa valtasi hänet ääretön kaiho. Hän ikävöi hänen ääntään, hänen vartaloaan, hänen silmiään, ja hän tunsi olevansa valmis heittäytymään hänen jalkoihinsa. Hän huusi häntä luokseen, puri sormensa verille ja painoi käsillä päätänsä. Hän pakottautui kaikin voimin ajattelemaan tyynesti, miten olisi meneteltävä, mutta turhaan. Hänen aivoihinsa karkasi tuhansia tuumia ja ehdotuksia, mutta ne olivat kaikki toinen toistaan hullummat. Vihdoin välähti hänen päähänsä ajatus, ettei kukaan muu kuin Aulus ollut voinut ryöstää Lygiaa. Ainakin Auluksen täytyi tietää hänen piilopaikkansa.
Hän karkasi ylös ja päätti sen tiensä rynnätä Auluksen talolle. Jollei hän anna pois Lygiaa, jolleivät hänen uhkauksensa auta, niin hän paikalla menee Caesarin luo, syyttää vanhaa sotapäällikköä uppiniskaisuudesta ja toimittaa hänelle kuolemantuomion. Mutta sitä ennen hän kuitenkin urkkii häneltä tiedon Lygian olinpaikasta. Hän kostaa joka tapauksessa, vaikka he vapaaehtoisestikin luovuttaisivat Lygian. Tosin he kerran ottivat hänet taloonsa ja hoitivat, mutta mitä se merkitsee! Tällä yhdellä rikoksellaan he ovat vapauttaneet hänet kaikesta kiitollisuudesta. Vinitiuksen herkkää, ärsytettyä mieltä hiveli ajatella Pomponia Graecinan epätoivoa, kun centurio vanhalle sotapäällikölle tuo kuolemantuomion. Hän tiesi, että sen hankkiminen hänelle onnistuu. Petronius puolestaan kyllä auttaa. Eihän Caesar sitäpaitsi koskaan kiellä mitään ystäviltään augustianeilta, kunhan eivät heidän pyyntönsä joudu ristiriitaan hänen omien etujensa ja mielihalujensa kanssa.
Hetkiseksi sai vihankiihko hänen sydämensä seisahtumaan.